maanantai 23. lokakuuta 2017

Mitä meille kuuluu tänään

Huh kun on pitkä aika viimeisestä kirjoituksesta! Aika on mennyt niin nopeaan, enkä ole oikein tiennyt mitä kirjoitella. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa hieman kuulumisia jos siellä vielä joku lukee näitä ruudun toisella puolen.

Tyttö on pian 3kk ja on kasvanut ja kehittynyt mieletöntä vauhtia! Olen tykännyt kovasti vauvan kanssa kotona olemisesta. Olemme luuhanneet vaikka ja missä, ja pitäneet tietysti koti päiviäkin välillä jolloin vain ollaan ja ihmetellään. Tyttö nukkuu n. 7-11h yöunia heräämättä, joten olen saanut itsekin nukkua ihan hyvin. Meille on tullut hyvä rytmi jota noudatamme joka päivä. Uskon että rytmistä kiinni pitäminen auttaa nukkumaan menossa sekä muutenkin nukkumisessa. Toki on varmasti myös tuuria että juuri meidän vauva omaa hyvät unenlahjat ja on muutenkin aika helppo lapsi. Imettäminen on onneksi sujunut hyvin, sitä kuinka kauan se jatkuu en osaa sanoa. Päivä kerrallaan :) Kaikin puolin on arkemme sujunut tasaisesti ilman suurempia ongelmia. Edelleenkin ihmettelemme miehen kanssa päivittäin sitä kuinka kauniin vauvan viimein onnistuimme saamaan. Jokainen kyynel on ollut kaiken tämän arvoista. <3

Mutta entä sitten minä. En oikein tiedä kuinka tätä nyt kuvailisi. Olen mielettömän onnellinen elämäntilanteestamme ja vauvastamme. Kuitenkin samalla olen edelleen masentunut, ahdistunut, mielialani heittelee hurjasti ja olen jatkuvasti alakuloinen ja kärttyinen. Olen alkanut ymmärtää ja tunnustaa itselleni olleeni tässä samassa ahdistuksessa jo vuosia (toki vauvan yritys ja keskenmenot vain pahensivat tilannetta). Nyt olen päättänyt hakea apua. Olen liian monta vuotta hukannut elämästäni olevani tällainen apaattinen mörkö, kun tosiasiassa tiedän ettei minulla ole mitään syytä olla surullinen, ja pohjimmiltani olen iloinen ja eläväinen ihminen. En vain pääse alakulon tunteesta yli. Myös mieheni on kehoittanut minua useasti hakemaan apua ja nyt on tullut sen aika, en voi enää jatkaa näin. Tässäkin asiassa olen uskomattoman hyvä pitämään kulisseja yllä kodin ulkopuolella. Kotona ahdistus näkyy ja kaatuu usein miehen harteille. Pelkäänkin pian menettäväni mieheni ja perheeni jos en tee asioille jotain. En myöskään tahdo että pieni tyttömme kasvaa surullisen äidin kasvattamana. Olen siis jättänyt soittopyynnön psykiatriselle sairaanhoitajalle jonka kanssa keskustelimme keväällä keskenmenoista ja lapsettomuudesta. Toivottavasti hänen kanssaan saisimme jotain apua tilanteeseen. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta en usko tässä olevan kyse, koska niinkuin kirjoitin aiemmin olen kärsinyt tästä olotilasta jo kauan.

Omasta masennuksestani huolimatta olen kyllä onnellinen ja rakastan elämääni, ehkä juuri se sai minut hakemaan apua. Haluan elää tätä ihanaa elämää hymy huulilla ja nauttia joka hetkestä <3

Ihanaa syksyn jatkoa teille siskot, edelleen käyn kyllä aktiivisesti lukemassa teidän kuulumisianne <3