Petetty

Avautuminen kuukautisten alkamisen kunniaksi. Kierto lyhyin koskaan, 25 päivää. Kuukautiset alkoivat dpo 12, ja edellisenä päivänä jo hieman tuhruili. Yrityskierto 20, mitä tähän enää sanoisi?

Tunnen kehoni pettäneen minut. Olen aina ollut hyvin sinut itseni ja vartaloni suhteen. Lapsettomuuden myötä itsetuntoni on luuhistunut ja tunnen olevani vain epäonnistunut kaikessa. Naisellisuuteni on kokenut kovan kolauksen. En minä ole nainen. Naisen kuuluu harrastaa spontaania ihanaa seksiä, tulla raskaaksi, kantaa vauvaa yhdeksän kuukautta jonka jälkeen synnyttää, imettää, hoivata ja suojella tätä pientä rakkauden tuotosta. Mikä minua vaivaa? Miksi en onnistu saamaan raskautta alulle tai pitämään pientä ihmisen alkua hengissä?

Tunnen usein itseäni kohtaan suurta vihaa ja inhoa. En pysty käsittämään kuinka joku voi minua rakastaa. Tunnen että tuhoan miehenikin elämän. Entä jos me emme saa koskaan lasta, en pysty antamaan miehelleni sitä kauneinta asiaa kahden ihmisen välillä. Joskus tekisi mieleni sanoa että mene kun vielä ehdit, joku toinen voi saada sinut niin paljon onnellisemmaksi - isäksi. Toisaalta tunnen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken yhdessä kokemamme vuoksi, ja luotan siihen että rakkaus kantaa meitä tässä kaikessa yhdessä eteenpäin.

Olen aina pitänyt alastomuutta ja seksiä luonnollisena ja ihanana asiana. Yrityksen myötä seksuaalisuuteni on kuitenkin muuttunut. Olen edelleen halukas ja aktiivinen, mutta tuntuu että en pysty nauttimaan seksistä niinkuin ennen. Mietin liikaa onnistumista ja epäonnistumista, sitä että osummekohan taaskaan oikeaan hetkeen. Joudumme tietenkin myös harrastamaan seksiä silloin kun sitä normaali elämässä ei tekisi mieli tai jaksaisi. Se vie voimia ja tietenkin romanttista jännitettä ja himoa väliltämme. "En nyt jaksaisi mutta teen sen sinun vuoksesi, koska tiedän että tarvitset nyt siittiöitä", ai että kun alkoi oikein himottamaan! Ja tuo ei ollut edes keksitty lause.. Lapsentekotehdas, sellainen on meidän makuuhuoneemme nykyään.

Tämän kaiken lapsettomuuden aiheuttaman itseinhon keskellä e-pillereiden lopettaminen aiheutti minulle järkyttävät iho-ongelmat. Kasvoni alkoivat kukkimaan ja hetkessä olin kuin teini suurine finneineni. Ja niitä oli oikeasti paljon. Vihasin katsoa peiliin ja tuntui että halusin eristäytyä kotiin ettei kukaan näkisi mitä kasvoilleni oli käynyt. Miehen läheisyyskin tuntui välillä ahdistavalta enkä pitänyt siitä että hän katseli minua, silitti poskeani tai kehui minua kauniiksi. Niin että ei tämä iho-ongelma ainakaan positiivisesti itsetuntooni vaikuttanut. Onneksi viimein menneen kesän aikana iho-ongelmani ovat  huomattavasti helpottaneet ja silloin tällöin jopa hymyilen peiliin katsoessani. En tiedä onko hormonitoimintani vain tasaantunut vai onko luontaistuotemyymälästä ostamani kristallisuolasaippua kaikkien kokeilemieni ihonhoitotuotteiden voittaja.

Vielä joskus aion saada itseni takaisin. Hymyillä ja olla onnellinen omassa kehossani. Rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Ja harrastaa upeaa seksiä ilman huolen häivää.

Läimäytys vasten kasvoja

Sain eilen herätyksen, huomautuksen ja muistutuksen siitä että olen unohtanut katsoa jo pitkään omaa napaani pidemmälle. Olen voivotellut omaa kohtaloani ja pyörinyt itsesäälissä unohtaen kaiken ympärillä olevan.

Kuulin, että eräs tuttavani on saanut erään sairauden diagnoosin myötä myös lapsettomuustuomion. Järkytyin kovasti ja olen todella pahoillani tämän naisen puolesta. Tiedän että hän on etsinyt kumppania "sillä silmällä" ja haaveillut lapsista, ikääkin hänellä on jo 30-40 välimaastossa. Voi miksi ihmeessä elämä on niin julmaa?

Tämä kaikki sai minut ajattelemaan omaa käytöstäni ja ajattelumaailmaa. Toki olen sitä mieltä että minulla on oikeus tunteisiini ja surra tilannettamme, mutta täytyy myös muistaa että lääkärit ovat sitä mieltä että meillä on hyvät mahdollisuudet lapseen. Nyt on aika ryhdistäytyä ja ajatella muutakin kuin omaa napaa!

P.s. Negatiivisia liian aikaisin tehtyjä tikkuja taas wc:n roskakori täynnä. Toinen läimäytys kasvoilleni, kiitos!

Toivon

Tänään on dpo 8. Hienosti siis onnistunut olemaan laskematta päiviä, hehheh.

Miehen kanssa eilen hölläiltiin koko päivä. Siinä sohvalla hän sitten silitteli vatsaani ja kysyi; "Oisko täällä jo meidän vauva?". En minä tiedä. Olisipa, voi luoja kuinka paljon minä toivon että olisi.

Vatsaa nipistelee ja kuukautiskipumaista tuntua on ollut pari päivää. Hieman ovat rinnatkin arat ja turvonneet. Hetkellisesti sitä aina uskaltaa olla toiveikas ja päästää ajatuksen, entä jos? Mutta järki sanoo, että pää kylmäksi, samanlaisia oireita on ollut useita kiertoja. Voi kumpa osaisi rentoutua ja olla miettimättä. Niin, ja tottakai menin kastelemaan ensimmäisen tikunkin. Negatiivinen tietenkin. Miksi kiusaan itseäni?

Illat

Äh, miksi illat ovat niin vaikeita? Miksi päivällä olo tuntuu siedettävältä, toiveikkaalta ja jopa hymyilen, mutta illan hämärtyessä kaikki paha tarraa entistä kovemmin minuun kiinni?

Mene aika!

Aika ei vain kulu. Ovulaatiosta vasta muutama päivä ja minä olen jo hermoraunio. Odotan jo kuukautisia, uutta kiertoa ja ovulaatiota -uutta mahdollisuutta. Välillä annan pienesti itseni ajatella että entä jos kuitenkin nyt olisi meidän vuoromme. Onhan meillä aikaisemminkin tärpännyt! Entä jos vain rauhoitun, annan ajan kulua omalla painollaan ja murehdin sitten kun on sen aika. Entä jos en seuraisi kierto- tai piinapäiviä. Nauttisin siitä mitä minulla, tai meillä jo on.

Aina välillä mieheni kysyy toisen makuuhuoneemme sisustusta, että tekisimmekö sille jo jotain. Minä en tahtoisi edes muistaa koko huonetta ja pyydän vain sulkemaan oven. Jotain kai sille on kohta tehtävä, johan ihmiset alkavat ihmettelemään ja kyselemään. Ja ovat jo kyselleet. Toisaalta se on toiminut hyvänä pyykkien kuivaushuoneena, mahtuu kaksikin telinettä. Romukoppina jonne säilömme ylimääräisiä tavaroita. En osaa kuvitellakaan miltä tuntuisi joskus suunnitella ja kasata sinne hoitopöytää ja pinnasänkyä. Minua se huone muistuttaa joka päivä siitä toiveesta ja unelmasta johon vielä uskoin silloin kun kotia valitsimme ja suunnittelimme.  Ehkä jonain päivänä tuo tyhjä ja surullinen huone saa vielä olla lastenhuone.

Hullu(ko)?

Ovulaatio hädin tuskin takana ja postilaatikkoon kolahti taas kasa testejä. Joku voisi mieltää hulluksi mutta ei, mä haluan vaan sen vauvan enkä usko että tässäkään kierrossa onnistuisimme. Mikäköhän mua vaivasi edellisen postauksen aikaan kun niin hyvillä mielin olin :D

Tänään on taas jonkunlainen epätoivon ja masennuksen täyttämä päivä. Juontaa varmasti juurensa pariin paskaan työpäivään, joidenka seurauksena taas havahduin siihen kuinka tyytymätön olen työpaikkaanikin. Olin koko päivän super väsynyt ja suoraansanottuna vittuuntunut koko puljuun. Kotiin tullessakin odotti täyskaaos joka on seuraus useamman päivän laiskottelusta. Ei siinä auttanut kun alkaa hommiin ja laittaa rätti viuhumaan. Miehen tullessa kotiin paha oloni päätti tietenkin tehdä pienen purkauksen. Noh, ei nyt pahimmasta päästä mutta kuitenkin. En kuitenkaan tahtoisi olla puoliso joka valittaa, surkuttelee, mäkättää ja mököttää. Kukapa haluaisi. Mihin ihmeeseen saisin purettua tämän kaiken väsymyksen ja ahdistuksen?

Osansa tähän ahdistukseen on tuonut parit vauvauutiset eiliseltä ja tältä päivältä. Vanha tuttu iloitsi uudesta tulokkaastaan eilen facebookissa ja yksi siskoni ystävä tänään. Erityisen pahalta nämä uutiset ovat tuntuneet koska jos toinen raskauteni olisi jatkunut normaalisti niinkuin raskauden kuuluukin, alkaisi omakin laskettu aikani olla käsillä. Niin, tai jos ensimmäinen raskauteni olisi edennyt normaalisti olisin jo äiti. Silloin kun sain kuulla tämän siskoni ystävän raskaudesta olin itsekin onnellisesti raskaana; autuaan tietämätön kaikesta tulevasta pahasta. Mutta juuri minulle kävi kuten kävi. Vihaan tätä katkeruuden tunnetta kuullessani toisten ilouutiset. Kyllä minä onnellinen muiden puolestakin osaan olla, mutta aina sitä vaan miettii, kumpa mekin onnistuisimme joskus ja saisimme katsoa rakastaen oma pientä lastamme. Miksi juuri meille sen onnen saaminen on tehny niin vaikeaksi? Mahdottomaksi?

Ovulaatio

Ovulaatiotesti on näyttänyt kahta viivaa jo muutaman päivän ajan mutta tänään viiva oikein kiljui punaisuutta! Jostain kumman syystä olen oudon luottavainen, ainakin olemme tehneet parhaamme ovulaation hyödyntämiseksi ja nyt vain odotellaan. Niin, sen verran luottavainen että tilasin jo tukkupakkauksen lisää ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten. Pessimisti ei pety.

Ikuisesti kahdestaan

Niin koskettava kappale lapsettomuudesta. Itku.

Kerran kuukaudessa

Kiertopäivä 11. Ovulaatiotestejä jo useamman kuluttaneena odottelen itse h-hetkeä. Ristiriitaiset fiilikset, taas. Toisaalta toiveikkuus on jälleen kerran hieman nostanut päätään, toisaalta olen väsynyt kierto toisensa jälkeen stressaamaan seksin osumisesta juuri oikeaan hetkeen ja masentumaan tuloksettomasta yrittämisestä. Hieman on nipistelyjä alavatsalla tuntunut mutta ei vielä läheskään yhtä voimakkaana kun viime kierrossa ovulaation aikaan. Jatkuva itsetutkiskelu ja tarkkailukin ovat jo todella alkaaneet väsyttää.

Kierto toisensa jälkeen lupaan ja vannon että tällä kertaa en seuraa kiertoni kulkua enkä tarkkaile oireita. Pyydän miestäni vahtimaan ja huomauttamaan etten tonkisi koko internetiä, blogeja ja vauvapalstoja liittyen aiheisiin lapsettomuus, keskenmeno, kuukautiskierto, ovulaatio, ovulaation jälkeiset oireet, alkuraskauden oireet. Niin, alkuraskauden oireet. Ennen jokaisia kuukautisiahan niitä on joka lähtöön, heh.

Minä en elä enää perinteisen kalenterin mukaan. Minun elämäni menee kuukautiskalenterin mukaan. Minun kuukauteni alkaa päivästä jolloin kuukautiseni alkavat ja kroppani on taas pettänyt minut. Menoni suunnittelen oman kalenterini mukaan, enhän voi olla pois kotoa ovulaation aikaan. Onneksi olen taas alkanut suunnittelemaan pidemmällä aikataululla olevia menoja ja reissuja rohkeammin enkä enää ajattele "ehkä olen silloin raskaana" -ajattelutavalla. Ei sitä vuositolkulla pysty tekemään. Pääsisimpä vielä joskus elämään sitä huoletonta normaalia elämää ajattelematta kaikenmaailman kiertopäiviä, ovulaatiota, seksin ajoitusta, piinapäiviä ja kaikkea mikä tähän yritykseen liittyy.

Sosiaalinen erakko

Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen laumaeläin. Viihdyn ihmisten keskellä ja kalenterissani riittää menoja. Lapsettomuuden myötä sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet ahdistaa. En tahdo nähdä ketään tuttua, puolituttua tai sukulaista. Harvoin näen edes ystäviäni, varsinkaan niitä jotka eivät tiedä mitä käymme läpi. Minun on vaikea olla katsekontaktissa ja kertoa valheellisia kuulumisia, kun samalla mielessäni mietin kuinka tahtoisin vain huutaa kuinka paha minun on olla. Ja toinen lukunsa ovat ne utelut ja kyselyt "milloinkas te TEETTE lapsia", "joko on vauvakuume", tai "mitäs tuonne toiseen makuuhuoneeseen tulee, vauvako"? Niin. No vierassänky sinne tulee saatana.

Yrityksestä ja lapsettomuudestamme tietävät muutama ystäväni sekä siskoni. Pahinta on että jonkun verran välttelen myös äitini tapaamista, koska hän ei yrityksestä tiedä enkä siitä pysty hänelle myöskään kertomaan. Meillä on suhteellisen läheiset välit mutta hän ei ole ihminen jonka kanssa koskaan olisin kovin arkoja asioita pystynyt puhumaan. Toiseksi en luota häneen. Omaan äitiini. Surullista. Onneksi hänellä on sentään sen verran järkeä ettei ole ainakaan vielä uskaltanut kysyä tulevaisuuden suunnitelmistamme. 

Näistä muutamista ystävistä ja siskostani minulla on vain yksi ystävä, jonka kanssa olen pystynyt kaikista avoimimmin puhumaan kaikesta. Hän on ainut joka kysyy minulta kuinka voin ja tuntuu että hän ymmärtää minua. Hän on ainut kenen olkapäille olen pystynyt romahtamaan. Meillä on molemminpuoleinen luottamus ja tunne että toiselle voi puhua. On ihanaa että olen löytänyt hänen kaltaisensa ystävän. Vuoden loppuun mennessä hän luultavasti muuttaa eri kaupunkiin. Miten ikinä pärjään ilman häntä? Puhumme paljon myös puhelimessa muttei se ole sama asia kun kasvotusten puhuminen. Ahdistaa. 

Siskoni kanssa puhun paljon tilanteestamme. Hänellä on kuitenkin itsellään kaksi pientä lasta, joista toisen hän on saanut alulle, kantanut vatsassaan ja synnyttänyt sillä aikaa kun me toivottomina vielä yritämme. Lisäksi tämä vauva syntyi juuri pahimpaan aikaan kun minä kärsin keskenmenoistani kerta toisensa jälkeen. En minä hänen iloaan ja onneaan voi tallata omien surujeni alle. Ja ne ristiäiset. Voi luoja minä pelkäsin niitä. Vaikka niin rakas pieni minulle.

Välttelen ystäviäni joilla on lapsia. Tai jotka ovat raskaana. Tiedän että pystyn pitämään peruslukemat kasvoillani heidät nähdessäni, mutta eniten pelkään reaktiotani tapaamisen jälkeen. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun. En pääse yli siitä epäonnistumisen tunteesta ja romahdan. Minua ei ole luotu äidiksi. Ehkä olen tehnyt jotain pahaa etten ansaitse omaa lasta. Olen katkera. Osaan kyllä olla iloinen niiden ihmisten puolesta jotka koen että ovat "ansainneet" onnensa ja lapsensa, mutta kovin monen vauvauutisen jälkeen tunnen suurta vihaa ja katkeruutta. Milloin minusta tuli tällainen? 

Kp 3

Taas yksi epäonnistunut kierto takana. Masentaa. Tai ei edes masenna. Suututtaa. Tai en mä tiedä. Tähän kiertoon läjä ovulaatiotestejä kaapissa odottamassa, että muka saisin mielenrauhaa varmistettuani ovulaation. Niin, tai sitten saan paniikin seksin osumisesta juuri h-hetkelle. Tai sitten suren varmistettua kiertoa taas seuraavien kuukautisten aikaan; olen varmasti viallinen.

Ohimennen näin vanhaa tuttua pienen vauvansa kanssa kaupassa. Onneksi olin jo lähdössä ja sen verran kaukana ettei tarvinnut käydä mitään tekopyhää kuulumisten vaihtoa.

Yrityskierto 19, anna meidän onnistua.

Miksi aloitin blogin

Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut, iloinen, ja huumorintajuinen. Lapsettomuuden myötä olen pikkuhiljaa käpertynyt sisäänpäin, enkä osaa pukea ajatuksiani sanoiksi saati puhua niistä ääneen. Minun on vaikea avautua ja näyttää heikkouteni. Olen mestari pitämään kovaa kuorta ylläni ja näyttelemään että kaikki on hyvin. Yleensä paha oloni ja tunteeni purkautuvat kiukutteluna ja väsymyksenä joka kohdistuu, tadaa; mieheeni. Vaikeinakin päivinä ja hetkinä pystyn pitämään kasvoni peruslukemilla työpaikalla, sukujuhlissa tai hankalissa tilanteissa.

Sunnuntaina oli pientä kinastelua miehen kanssa. Kuukautiskiertoni on loppumaisillaan, negatiivisia raskaustestejä roskakori täynnä ja stressiä pukkaa. Nukkumaan mennessä mieheni tuli halailemaan ja kysymään olenko vielä vihainen. Muuta siihen ei tarvittu. Itkin. Itkun lomasta yritin sopertaa vauvasta jota me ei koskaan varmasti saada. Mies halasi ja minä itkin. Olin helpottunut että sain edes hieman avauduttua ja itkettyä.

Kovan kuoreni ansiosta en useinkaan ole avautunut saati itkenyt kenellekään, edes miehelleni. Juurikin tämä avautumattomuuteni on saanut minut tuntemaan itseni välillä hulluksi, kun kukaan ei oikeasti edes tiedä kuinka paljon lapsettomuus todella minua painaa ja ahdistaa, ja kuinka olen menettänyt itsetuntoni ja naiseuteni. Ihmiset ympärilläni luulevat kaiken olevan hyvin ja minun nauttivan elämästäni; olen viimein löytänyt hyvän miehen ja rakastamme toisiamme kovasti, olemme ostaneet unelmakodin sekä olen saanut vakituisen työpaikan. Kaikki onkin päällisin puolin oikein loistavasti.

Blogin avaaminen oli oikeastaan hetken mielijohde sunnuntaisen tunteenpurkauksen johdosta. Olen joskus teininä kirjoittanut päiväkirjaa, mutta jotenkin perinteisen päiväkirjan pitäminen ei ole enää luontevaa. Olen paljon lukenut erilaisia blogeja, erityisesti lapsettomuuteen liittyen ja olen saanut niistä paljon vertaistukea. En koskaan kuvitellut itse kirjoittavani blogia, mutta sitten tuli vain sellainen olo että on pakko alkaa kirjoittaa jonnekin tuntemuksiani ja eihän se minulta pois ole jos joku pystyy samaistumaan tilanteeseeni sekä saa blogistani edes hieman vertaistukea.

Tarinamme tähän pisteeseen

Apua, ensimmäinen oikea postaus! Aloitan siis kertomalla tarinamme yrityksen aloittamisesta tähän päivään saakka.

Lopetin e-pillerit melkein kymmenen vuoden käytön jälkeen tammikuussa 2015. Aluksi ajattelimme että tulee jos on tullakseen, ja kovin naiivisti ajattelinkin meillä tärppäävän nopeasti. Olin innoissani, ja malttamaton. Kiertoni pillereiden lopetuksen jälkeen oli oikeastaan heti normaali, neljä ensimmäistä kiertoa 33-36 päivää jonka jälkeen aika tasaisesti 26-29 päivää. Syksyllä reilun puolen vuoden yrittämisen jälkeen aloin hieman turhautumaan ja ihmettelemään miksi tärppiä ei kuulu. Harrastimme seksiä kuitenkin tasaisesti n. kaksi kertaa viikossa ja olin tietoinen tärppipäivistä (en kuitenkaan tuntenut ovulaatiota enkä käyttänyt ovulaatiotestejä säännöllisesti). 

Loppuvuodesta 2015 yrittämisemme kuitenkin palkittiin -hetkeksi. Kuukautiseni olivat useamman päivän myöhässä, ja raskaustestiin (eikä vain siihen yhteen..) piirtyi kuin piirtyikin kaksi viivaa, ja olin onneni kukkuloilla -viimein! Kuitenkin muutaman päivän päästä testien teosta alkoi kuukautiskivut ja runsas hyytymäinen vuoto, sekä raskaustestin viiva haalistui. Keskenmeno rv 5+2. Olin surullinen. En osannut itkeä, puhua tai tehdä mitään. Muutaman viikon päästä tapahtuneesta syntyi siskolleni pieni suloinen vauva. Ahdisti. Minun piti olla onnellinen tuosta pienestä rakkaasta lapsesta mutta samalla surin omaa menetystäni. Silloin romahdin ensimmäisen kerran ystävälleni. En minä kestänytkään.

Pari kuukautta keskenmenon jälkeen tuli yrityksen aloittamisesta kuluneeksi vuosi. Soitin samantien terveysasemalleni ja sain lähetteet peruslabroihin sekä ajan lääkärille hyvin pian. Lääkäri teki normaalin gynekologisen tutkimuksen sekä käytiin läpi perustietoja. Labratulokset olivat normaalit eikä tutkimuksessa tullut esille mitään poikkeavaa. Lääkärin mielestä olin nuori, hyvinvoiva nainen jolla on hyvät mahdollisuudet raskautua ja saada terve lapsi huolimatta yhdestä keskenmenosta. Tämä oli vain "harjoituskierros"."Nauttikaa toisistanne kun vielä voitte älkääkä pitäkö kiirettä, kyllä se lapsi sieltä tulee". Niin. Mutta jos jotain haluaa oikein kovasti.

Lääkärikäynnistä meni kaksi viikkoa. Kuukautiset myöhässä. Raskaustesti jälleen positiivinen. Jospa nyt? Tai jospa sittenkään ei. Kesken työpäivän kohtalokas rv 5+2 ilmoitti jälleen tulostaan. Kipuja. Verta. Keskenmeno. Minussa on oltava jotain vikaa. 

Keskenmenon jälkeen ei seuraavia kuukautisia kuulunut. Raskaustesti positiivinen. Ei taas, ajattelin. Tai entä jos kolmas kerta toden sanoo? Samalla kun halusin raskautta pelkäsin sitä. En uskaltanut ajatella tulevaa. Päivä kerrallaan. Meni päiviä. Tähänastisten raskauksieni kohtalokas 5+2 antoi tällä kertaa armoa. Jospa sittenkin! Uskalsin hieman luottaa. Mieheni kysyi varovasti "miltä tuntuu, voisimmeko nyt onnistua?". En tiedä. Toivon niin. En tiennyt kuinka jaksan mahdollisen kolmannen keskenmenon. Ainakin sen jälkeen pääsisin jatkotutkimukseen ja vikani löydettäisiin, saisin apua ja voisimme ehkä onnistua. Ehkä. 

Rv 7+1. Verta. Kipuja. Epätoivoa ja itkua. Kolmas keskenmeno. Olin hajalla.

Menin terveyskeskuksen ohjeen mukaan varaamalleni varhaisultraan vajaa viikko keskenmenon jälkeen. Kohtu tyhjä. Ainakin kroppani osaa tyhjentyä, lääkkeet ja kaavinnat tästä vielä puuttuisi.. Terveydenhoitaja sanoi munasarjani olevan selkeästi monirakkulaiset, ja hän varasi nopealla aikataululla ajan seksuaaliterveysneuvolaan naistentautien erikoislääkärille lapsettomuustutkimuksiin. Olin helpottunut. Vikani on löydetty ja saisin apua.

Lapsettomuustutkimuksissa minusta on ultrattu munasarjat, joissa ei monirakkulaisuutta lääkärin mielestä ole ollenkaan. Hän oli kovin ihmeissään terkkarin tekemästä havainnosta.. Kohdun limakalvo normaali. Kaikki labrat hyytymistekijoistä hormonikokeisiin ovat normaalit. Ovulaatio tapahtuu eikä estettä raskautumiselle saati syitä keskenmenoille löytynyt. En tiennyt olinko iloinen vai surullinen saamistani "terveen" papereista. Lääkärin mielestä voimme hyvin jatkaa yritystä 1-1,5 vuotta (!), ja jos raskautta tai lasta ei tähän mennessä kuulu on syytä hakeutua uudelleen vastaanotolle miettimään jatkoa. Jos raskaaksi tulen on otettava yhteys lääkäriin ja saan raskauden tueksi varmuuden vuoksi hormonilääkityksen vaikkei mitään hormonivajetta löytynytkään. Mielestäni tämä 1,5 vuotta on aika pitkä aika odotella ja toivoa parasta, mutta toisaalta tahdon itsekin vielä yrittää luomuna koska mahdollisuudet siihen meillä kuitenkin pitäisi olla. Lapsettomuushoidot ovat varmasti raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin emmekä vielä tässä vaiheessa niihin lähde (emmekä vielä kunnallisella puolella hoitoihin pääsisikään).

Tällähetkellä yrityskiertoja on kertynyt 18. Jos olen pysynyt laskuissani.

Minä

Olen vajaa 30-vuotias nainen, joka painii lapsettomuuden ja keskenmenojen keskellä. Yritystä takana vajaa kaksi vuotta, tuloksena kolme keskenmenoa. Ajatusteni kanssa olen umpikujassa, minun on vaikea avautua ajatuksistani ja kokemuksistani kenellekään täysin, joten halusin aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen jotta saan pidettyä itseni jonkunlaisessa järjessä. Tilanteestamme olen kertonut muutamalle ystävälle, joilta olenkin tukea hyvin saanut, mutta en halua kuormittaa heitä liikaa. Mieheni ei asialla juurikaan stressaa, lohduttelee minua huonoina päivinä, mutta tuntuu ettei hän voi ymmärtää miltä tämä kaikki tuntuu naisena ja kuinka olen kadottanut itseni ja itsetuntoni.

En ole äidinkielen superlahjakkuus, enkä ole koskaan kirjoittanut blogia. Vaihtoehtona olisi ollut kynä ja päiväkirja, mutta halusin kuitenkin hieman nykyaikaisempaa tapaa purkaa ajatuksiani. Sallikaa siis vapaamuotoinen kirjoitustyyli ja kirjoitusvirheet. En odota suurta lukijavirtaa, enkä tavoittele blogille minkäänlaista suosiota, toki olen iloinen jos joku saa pienintäkin vertaistukea teksteistäni. Voi olla että jossain vaiheessa suljen sen kokonaan muiden luettavista. Aika näyttää. Henkilöllisyyteni pidän salassa asioiden arkaluontoisuuden vuoksi. Jos tunnistat minut teksteistä, toivoisin että annat minun pitää anonyymiyteni ja pidät tekstit omana tietonasi.