Huh kun on pitkä aika viimeisestä kirjoituksesta! Aika on mennyt niin nopeaan, enkä ole oikein tiennyt mitä kirjoitella. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa hieman kuulumisia jos siellä vielä joku lukee näitä ruudun toisella puolen.
Tyttö on pian 3kk ja on kasvanut ja kehittynyt mieletöntä vauhtia! Olen tykännyt kovasti vauvan kanssa kotona olemisesta. Olemme luuhanneet vaikka ja missä, ja pitäneet tietysti koti päiviäkin välillä jolloin vain ollaan ja ihmetellään. Tyttö nukkuu n. 7-11h yöunia heräämättä, joten olen saanut itsekin nukkua ihan hyvin. Meille on tullut hyvä rytmi jota noudatamme joka päivä. Uskon että rytmistä kiinni pitäminen auttaa nukkumaan menossa sekä muutenkin nukkumisessa. Toki on varmasti myös tuuria että juuri meidän vauva omaa hyvät unenlahjat ja on muutenkin aika helppo lapsi. Imettäminen on onneksi sujunut hyvin, sitä kuinka kauan se jatkuu en osaa sanoa. Päivä kerrallaan :) Kaikin puolin on arkemme sujunut tasaisesti ilman suurempia ongelmia. Edelleenkin ihmettelemme miehen kanssa päivittäin sitä kuinka kauniin vauvan viimein onnistuimme saamaan. Jokainen kyynel on ollut kaiken tämän arvoista. <3
Mutta entä sitten minä. En oikein tiedä kuinka tätä nyt kuvailisi. Olen mielettömän onnellinen elämäntilanteestamme ja vauvastamme. Kuitenkin samalla olen edelleen masentunut, ahdistunut, mielialani heittelee hurjasti ja olen jatkuvasti alakuloinen ja kärttyinen. Olen alkanut ymmärtää ja tunnustaa itselleni olleeni tässä samassa ahdistuksessa jo vuosia (toki vauvan yritys ja keskenmenot vain pahensivat tilannetta). Nyt olen päättänyt hakea apua. Olen liian monta vuotta hukannut elämästäni olevani tällainen apaattinen mörkö, kun tosiasiassa tiedän ettei minulla ole mitään syytä olla surullinen, ja pohjimmiltani olen iloinen ja eläväinen ihminen. En vain pääse alakulon tunteesta yli. Myös mieheni on kehoittanut minua useasti hakemaan apua ja nyt on tullut sen aika, en voi enää jatkaa näin. Tässäkin asiassa olen uskomattoman hyvä pitämään kulisseja yllä kodin ulkopuolella. Kotona ahdistus näkyy ja kaatuu usein miehen harteille. Pelkäänkin pian menettäväni mieheni ja perheeni jos en tee asioille jotain. En myöskään tahdo että pieni tyttömme kasvaa surullisen äidin kasvattamana. Olen siis jättänyt soittopyynnön psykiatriselle sairaanhoitajalle jonka kanssa keskustelimme keväällä keskenmenoista ja lapsettomuudesta. Toivottavasti hänen kanssaan saisimme jotain apua tilanteeseen. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta en usko tässä olevan kyse, koska niinkuin kirjoitin aiemmin olen kärsinyt tästä olotilasta jo kauan.
Omasta masennuksestani huolimatta olen kyllä onnellinen ja rakastan elämääni, ehkä juuri se sai minut hakemaan apua. Haluan elää tätä ihanaa elämää hymy huulilla ja nauttia joka hetkestä <3
Ihanaa syksyn jatkoa teille siskot, edelleen käyn kyllä aktiivisesti lukemassa teidän kuulumisianne <3
Mukava kuulla sinustakin pitkästä aikaa :) Mä käyn edelleen aina välillä kurkkimassa noita sun vanhoja odotuspostauksia, että onko millon missäkin vaiheessa raskautta ollut samanlaisia fiiliksiä :D Niistä saa paljon vertaistukea ♥
VastaaPoistaMulle tuli myös ensimmäisenä mieleen, että onkohan alakuloisuutesi mahdollisesti sitä kuuluisaa baby bluesia(mistä saa vissiin syyttää hormoneja), mutta jos tunnet, että keskustelusta ammattilaisen kanssa olisi apua, niin se on varmasti sinulle paras ratkaisu :)
Pakko vielä loppuun sanoa, että vautsi mitkä unenlahjat teiän pikkuisella :D
Oii kiva että saat kirjoituksistani tukea omassa raskaudessasi :) Olen niin onnellinen ollut lukiessani sinun etenevästä raskaudesta, niin odotan että saatte pienen viimein elämäänne <3 Vaikken itse enää kirjoittelekaan niin käyn kyllä joka päivä kyttäämässä olisiko muilla uusia kuulumisia kerrottavana :D
PoistaTosiaan mitään baby bluesia en usko tämän olevan, tätä on jatkunut niin monta vuotta. Välillä olen ajatellut olevani masentunut ja välillä en, kuitenkin olen aina vähätellyt tunteitani ja miettinyt että "no enhän minä nyt niin masentunut ole että tarvitsisi mitään tehdä asialle".. No niimpä niin, olisi ehkä pitänyt jo aikoja sitten.. Kummasti jo helpotti kun sai otettua luurin käteen ja tehtyä asialle jotain, heti kevyempi olo :) Toki varmasti hormonitkin voivat vaikuttaa omalta osaltaan, mutta tosiaan näitä samoja tunteita olen kokenut ennenkin.
Heh, mistä lie unenlahjansa perinyt ;) Nyt vain toivon että unenlahjat pysyisivät yhtä hyvinä jatkossakin.. Kelkka kun voi kääntyä milloin tahansa :D
Niin paljon tsemppiä loppuraskauteen Alina <3 !
Kiitos paljon Tuuli :) ♥
PoistaIhana kuulla sinun ja teidän kuulumisia! ❤ ja mahtavaa, että vauvan kanssa sujuu hyvin. Paljon tsemppiä myös oman mielialan kanssa. Sinunkin elämässä on ollut tosi rankkoja kokemuksia lähihistoriassa, joten varmasti on hyvä päästä purkamaan kaikkea mielen päälle pikkuhiljaa kertynyttä. Olen varma, että se vanha, elämäniloinen sinä löytyy sieltä kyllä ❤
VastaaPoistaPs. Olen tosi kade noista teidän yöunista! Meillä on ihan päinvastainen tilanne, pikku-ukkeli on melkoinen kukkuja ja kovin itkuinen mahavaivojensa kanssa. Odottelen yhä sitä 2+ tunnin unipätkää, ehkä joskus tulevina viikkoina sitten? 😃
Kiitos tsempeistä <3 Ja toivottavasti teillä itkut ja mahavaivat helpottaisivat, voin vain kuvitella kuinka väsyttävää jatkuvasti itkuisen vauvan hoito on.. Sen pari kertaa kun meillä on mahaa kipristellyt ja itkua ollut sen 30-45min putkeen olen jo kerennyt mielessäni antaa kaikki sympatiat itkuisten vauvojen vanhemmille. Tsemppiä sinnekin, varmasti vielä helpottaa :)
PoistaTsemppiä Tuuli <3 Ihanaa kuulla että teidän pieni on helpompi tapaus jos senkin kannalta, että pikku hiljaa saat myös omaa vointia kuntoon. Olet rohkea <3 kaikki voima sinne <3
VastaaPoistaKiitos! <3 Pikkuisen ja koko perheen takia mitä vaan :)
Poista