Pieni suuri vauvamme on nyt melkein 8kk ja imetystaipaleemme on tullut juuri tiensä päähän. Uskomatonta kuinka tärkeää imetys minulle kuitenkin oli, vaikka alkuraskaudesta ajattelin että en tiedä haluanko imettää ollenkaan! En tiedä miksi näin ajattelin, mutta onneksi kuitenkin raskauden aikana mieleni muuttui ja annoin imetykselle mahdollisuuden. Onneksi!
Aluksi imetys ei oikein sujunut, koska vauvan vointi huononi aika pian synnytyksen jälkeen eikä hän jaksanut imeä. Jouduimme turvautumaan nenämahaletkuun, mutta voinnin kohentuessa pikkuhiljaa hän alkoi imeä pienen pieniä määriä. Pullolle hän oppi paremmin ennen rintaa. Kun pääsimme sairaalasta kotiin oppi vauva imemään rintaa kuin itsestään! Olin varmasti itsekin kotona seesteisempi, jonka vauvakin varmasti aisti. Sairaalassa stressasi ja ahdisti, otin jopa yhteen yhden hoitajan kanssa, huoneessa ramppasi jatkuvasti joku ja rinnalla täytyi huudattaa ainakin se puoli tuntia aina. Oli todella lähellä että luovuin koko imetyksestä sairaalan ilmapiirin vuoksi. Onneksi ihana mieheni jaksoi kannustaa minua vielä yrittämään. Aluksi apunamme oli rintakumi, mutta hyvin pian pikkuinen oppi imemään ilman sitäkin.
Alkuvaikeuksien jälkeen on imetys sujunut ilman suurempia ongelmia. Maitoa riitti hyvin pumpullekin 4kk saakka, mutta sen jälkeen on aloitettu kiinteät sekä annettu lisäksi korviketta silloin, kun vauva on ollut esimerkiksi isänsä kanssa kahden, koska maitomäärät pumpulle olivat niin mitättömiä. Näin mentiin seuraavat 3,5kk. Kun vauvalle tuli ensimmäiset kaksi hammasta, hän oppi että niitä voi käyttää myös nänniin. Jihuu :D Aluksi hän puraisi vain silloin tällöin, mutta viikko-pari sitten imetys alkoi olla sitä että hän vain naureskeli, puri eikä enää alkanut syömään rinnasta. Vauva siis tavallaan itse lopetti imetyksemme. Toki olisin voinut jatkaa sinnikkäästä yrittämistä, mutta minusta tuntui hyvälle päättää imetys näin, vauvan omasta tahdosta.
Nyt olen ollut n. viikon imettämättä. Onhan tämä ollut haikeaa, mutta olen niin kiitollinen siitä kuinka kauan imettämisessä onnistuimme! Seitsemän ja puoli kuukautta! Ajatukseni oli että jos pari kuukautta onnistumme olisin tyytyväinen. Suurin tukipilarini on ehdottomasti ollut mieheni, hän on jaksanut alusta saakka tsempata imetyksessä joka on hänen sanojensa mukaan "maailman kauneinta katsottavaa".
Kaiholla muistellen niitä kauniita hetkiä vauva rinnalla, mies vieressä silittelemässä meitä <3 :')
