tiistai 16. toukokuuta 2017

Rv 29 kuulumisia

Meille luvattiin ensimmäisen neuvolalääkärin yhteydessä ylimääräinen seurantaultra n. viikolle 28. Nyt tämä luvattu lääkäri käynti on takana ja mies oli toki mukana ihmettelemässä pientä. Odotus on mennyt aika seesteisesti nyt, liitoskivut vaivaavat ja olo on raskas, mutta muuten olen voinut ihan hyvin. Suurin huoleni (joka nyt tässä vaiheessa on vielä aika turhaa, tiedän) on vauva joka on ollut koko raskauden perätilassa. En missään nimessä haluaisi sektiota, mutta en myöskään uskaltaisi ottaa riskiä synnyttää perätilavauvaakaan (toki tiedän että perätilavauvan synnytystä varten lantio kuvataan ja arvioidaan tarkkaan mahtuuko vauva ulos, mutta silti ajatuksena niin pelottavaa). Haluan jo pelkän toipumisen kannalta alatiesynnytyksen, ja toiseksi uskon sen olevan kokemuksenakin korvaamaton. Jo heti aluksi kun lääkäri aloitti ultrauksen, hän totesi pienen kääntyneen raivotarjontaan. Mikä helpotus! Pikkuisen pää oli niin alhaalla lantion peitossa että ultraaminenkin oli hieman hankalaa. Lääkäri otti mittoja vauvasta ja katsoimme taulukoista kuinka hän kasvaa kauniisti keskikäyrää. Tämän hetken painoarvio on n. 1250g. Niin pieni mutta niin suuri jo <3 Lääkäri halusi vielä varmuuden vuoksi tarkastaa kohdunkaulan tilanteen alhaalla olevan pään takia, mutta silläkin saralla kaikki oli hyvin, kohdunsuu visusti supussa ja kohdunkaula vielä pitkä. Töihin ei kuitenkaan ole enää menemistä ja kävinkin työpaikalla palauttelemassa avaimia ja tyhjentämässä pukukaappia. Nyt vain toivotaan että kesä menisi äkkiä ja saisimme pikkuisen viimein syliimme <3

tiistai 9. toukokuuta 2017

Mielen avausta

Täällä mennään jo raskausviikolla 28, ja aika luottavaisin mielin olen. Vatsa alkaa olla jo melkoinen, vauvaa potkii kovasti ja liitoskivut alkavat vaivaamaan todenteolla vaikka olenkin ollut sairaslomalla. Muuten kaikki on aika mukavasti mennyt.

Meillä oli juuri neuvolakäynti, jossa puhuimme perheen voimavaroista ja jaksamisesta. Juttelu ajautui keskenmenoihin ja niistä aiheutuneeseen ahdistukseen. Terkkarimme ehdotti että voisin käydä juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa mieltä vaivaavista asioista. Olen miettinyt useinkin että ulkopuoliselle puhuminen voisi olla hyvä juttu, ja olen nyt enemmän kuin tyytyväinen että pääsen hieman avautumaan. Sairaanhoitaja soittikin jo aika pian neuvolakäynnin jälkeen ja täytyy sanoa että jo pelkästään puhelimessa puhuminen ja ajan sopiminen sai mielen herkäksi. Saa nähdä kuinka tulen käynnistä selviämään. Mielestäni keskenmenotaustan (ja pitkän yrityksen) omaavalta voisi jo ensimmäisen neuvolan yhteydessä kysyä olisiko tällaiselle keskusteluavulle tarvetta, minä ainakin olen sen verran ujo ottamaan asiaa esille oma-aloitteisesti. Minustakaan ei varmasti ulospäin näy mikään ahdistus tai epävarmuus, joten ulkokuoren perusteella tilanteen arvioiminen ei ole luotettava tapa. Toki ensimmäisellä neuvolakäynnillä meillä oli sijainen, joka ei vaikuttanut yhtään niin pätevältä kuin mitä oma neuvolatätimme on, joten olisiko ollut hoitajan ammattitaidostakin kiinni.

Vauvalle olemme hankkineet lähes kaiken tarvittavan. Vaunut ja turvaistuin ovat vielä matkalla liikkeeseen, koska haluamaamme väriä ei pikkuputiikissa ollut valmiina. Mutta ne on tilattu! Pinnasänky on paikallaan, vaatteita ja tarvikkeita kaappi pullollaan. Nyt vain leppoisin mielin nauttimaan loppuraskaudesta. Äitiyspakkauskin on kelan asiointipalvelun mukaan matkalla, sitä odotellessa :)


maanantai 8. toukokuuta 2017

Tulevaisuuden mietteitä

Mies on todella paljon puhunut jo kuinka haluaa ehdottomasti toisenkin lapsen, mutta minua ajatus ahdistaa aivan suunnattomasti. En todellakaan ole valmis edes ajattelemaan että ryhtyisin samaan kamalaan epätoivoiseen yrittämiseen ehkä enää koskaan. Epätoivoista kiertopäivien laskemista, ovulaation metsästystä, pakkoseksiä, piinailua, pettymistä. Negatestejä, plussatestejä, pelkoa, keskenmenoja. Itkua, masennusta, surua. Salailua ja sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Niin kovaa epätoivoa, että muistan kuinka viime syksynä ajattelin moottoritiellä ajaessani että mitä väliä jos vaikka ajaisinkin tuon tunnelin seinään. Ei minulla ollut mitään väliä. Olin epäonnistunut ja viallinen, en toiminut niinkuin pitäisi. Minun olisi pitänyt hakea apua mutta olin liian arka puhumaan tunteistani kenellekään. Lapsettomuus on ollut heittämällä elämäni ykköskriisi, josta selviäminen vie varmasti vielä pitkän ajan.

En vain pysty enää elämään samaa uudelleen. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin, että ajattelutapa "tulee jos on tullakseen" muuttuu hyvin äkkiä pakkomielteiseksi kehon analysoinniksi, kellontarkkaan yritykseen ja sitä myöten samaan tuttuun, ahdistavaan oravanpyörään. Mies otti koko yritysajan ja keskenmenot aivan erilailla kuin minä, joten hänen on ehkä vaikea ymmärtää miksi olen niin vastaan toista lasta. Toisaalta on ihana tietää kuinka lapsirakas mieheni on, ja että hän on varmasti yhtä kovasti tätä vauvaa toivonut.

Tiedän että ajatukset voivat hyvinkin vielä muuttua mutta tällä hetkellä olen valmis vain yhteen lapseen ja nään tulevaisuutemme kolme henkisenä perheenä. Tälle pienelle haluan antaa kaikkeni ja olla niin hyvä äiti kun vaan voin. En tahdo pienen lapsuuden menevän hukkaan näkemällä ahdistuneen ja masentuneen äidin joka ei jaksa iloita pienestä ihmeestä vaan suree jo toisen lapsen yrittämistä. Toisaalta olen myös aina ajatellutkin että haluan vain yhden lapsen, jotenkin se tuntuu minusta luontevalta. Kun taas toisaalta olen niin onnellinen omasta sisarestani, hän kun on edelleen paras ystäväni.

Onneksi näitä ei tarvitse ajatella ja päättää vielä pitkään aikaan. Juuri nyt olen mielettömän onnellinen tästä lahjasta jonka viimein saamme. Aion nauttia raskaudesta ja tästä pienestä vauvasta täysillä <3