torstai 29. joulukuuta 2016

Ensimmäinen neuvola

Eilen oli ensimmäinen neuvola. Viikkoja on tänään kasassa 8+6 ja pieni on vieläkin matkassa! Neuvolassa oli aika epäuskoinen olo; jutellaanko me nyt ihan oikeasti meidän vauvasta? Onko tämä totta? Entä jos kuitenkin käy vielä huonosti ja kaikki on turhaa? Uskomatonta että olemme päässeet jo näin pitkälle. Olemme nähneet pienen, kuulleet hänen sydänäänensä ja nyt on tehty ensimmäiset merkinnät äitiyskorttiin!

Itse neuvolakäynti oli mukava. Oma terkkarimme oli harmiksemme poissa emmekä saaneet nähdä häntä vieläkään, mutta sijainen oli mukava ja lempeän oloinen. Ehkä hieman ujo ja jännittynyt, en tiedä oliko hänellä kovinkaan pitkään työkokemusta mutta asiansa hoiti silti ihan hyvin. Saimme mukaamme hirvittävän määrän erilaisia lappuja ja vihkosia joissa on tietoa raskausajasta, ruokavaliosta, raskauden seurannasta, sikiöseuloista, perhevalmennuksesta ym. Tuntui kyllä että ensikertalaisen pää oli välillä hieman pyörällä mutta eiköhän kaikki ole kuitenkin suhteellisen selkeää jatkon suhteen. Varasimme nt-ultran tammikuun puolivälin jälkeen viikolle 12+0 ja samalla muitakin aikoja suuhygienistille, perhevalmennukseen sekä neuvolääkäriin. Mies oli käynnillä mukana ja tuntui hänkin olevan välillä hieman pyörällä päästään, eikä ihme! Itse olin sentään jo aika paljon lukenut tulevasta ja olin siinä mielessä kartalla, mutta miesrukka tuskin on illat pitkät googletellut neuvolakäynneistä, sikiöseulonnoista ym. eteen tulevista asioista. Ihana kun hän oli mukana, vaikka aika paljonhan siellä käsiteltiin äitiin liittyviä asioita. Minusta kuitenkin miehen on hyvä olla mukana ainakin ensimmäisellä neuvola käynnillä, jotta asia konkretisoituisi miehellekin ja hänkin saisi erilaista infoa tulevasta. Nauroimmekin lopuksi että oli hyvä kun mies kuuli näitä asioita ammattilaisen suusta eikä vain minun höpötyksinäni.

Illalla mies kyseli taas koska voisi kertoa vauvasta jollekin. Hän ei ole kertonut tästä kuin yhdelle veljistään, joten ymmärrän kyllä että hänellä ei ole oikein juttelukaveria asiasta. Itse kuitenkin olen kertonut siskolle sekä parille hyvälle ystävälle joten pystyn asiasta kuitenkin puhumaan muillekin kun miehelleni. Minun puolestani hän saa tietenkin jollekin luotettavalle ystävälleen asiasta puhua, mutta esimerkiksi molempien vanhemmille en halua tästä vielä puhuttavan. Sitten nt-ultran jälkeen.

On tämä hurjaa. Niin kirkkaana mielessä koko viime vuosi, jokainen itku ja se kauhean suuri möykky rinnassa. Nyt täytyy muistaa kuinka haurasta kaikki on, kuinka yksi hetki voi muuttaa kaiken. Päivä kerrallaan, pikkuhiljaa. Jospa viimein saisimme pienen kotiin <3

tiistai 27. joulukuuta 2016

Älä sydämes ääntä kadota





"Täydellisen kauniina, muttei vielä valmiina, älä sydämes ääntä kadota, poloinen, aurinkotuulessa."

Elviiran ja Raken Aurinkotuulessa -kappaleesta tuli minulle todella tärkeä edellisten raskauksien ja menetyksien aikana. Tässä kappaleessa on jotain taikaa, joka tuo pelon keskelle uskoa ja toivoa. Kun blogia aloitin ajattelin, että jos tulen vielä raskaaksi ja saan joskus kuulla pienen sydänäänet olisi se hyvä hetki julkaista tämä kappale blogissani. Jotenkin niiiin henkilökohtaista ja tärkeää minulle.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Joulun tunteita

Jouluaatto meni rauhallisesti perheen ja sukulaisten kanssa. Lasten intoa ja jännitystä katsellessa oli hieman haikea olo ja mietin vain jospa ensi joulun saisimme viettää viimein oman pienen kanssa. Yksi sukulaispariskunnista odottaa toista lastaan ja äidillä oli jo suuri vatsa. Siinä sitten kaikki ihastelivat kuinka sukumme vain kasvaa ja kuinka ensi jouluna on taas yksi enemmän. Minä olin hiljaa ja ajattelin mielessäni että "hihhih ettepäs tiedäkkään että ensi jouluna täällä onkin mahdollisesti kaksi pientä lisää"! Jos hyvin käy. Mietin myös kuinka joulu olisi sujunut jos itse en olisi vieläkään raskaana, tai olisin saanut keskenmenon taas. Olla nyt siinä sitten iloisella joulumielellä katsellessa toisen kasvavaa vatsaa. No, ehkä minun pitäisi unohtaa kaikki ikävät asiat ja yrittää nauttia siitä mitä meillä nyt on. On tämä joulu vaan niin lasten ja perheiden juhla että lapsettomana sitä tuntee olonsa niin ulkopuoliseksi. Joulukahvillekin jakauduttiin niin että "lapselliset" joivat kahvinsa ensin jotta lapsettomat saisivat rauhassa juoda kahvinsa. Lisäksi mieheni vietti joulun oman perheensä luona, joten oli kyllä välillä hieman yksinäinen olo. No mutta joulu on nyt ohi ja voin keskittyä pelkkään lomailuun koko seuraavan viikon! Harmikseni flunssa ei hellittänytkään niinkuin jo loppuviikosta luulin vaan olen nytkin herännyt yskimään ja niiskuttelemaan kukonlaulun aikaan. En kyllä valita, pidän aamuista jolloin saan olla hiljaisuudessa ja kiireettömyydessä. Niin, vaikkei esimerkiksi pienen vauvan itku ja jokellus meidänkin kodissa olisi haitaksi <3

Minkälaisia tunteita joulu teissä muissa herättää?

perjantai 23. joulukuuta 2016

Rauhallista joulua

Kaikille ihanille sinne ruudun toiselle puolelle rauhallista joulua. Yritetään nauttia joulun tunnelmasta ja läheisistä kaikista suruista ja huolista huolimatta. Itselleni niin ihana, niin kamala juhla. Ehkä joskus vielä meille kaikille se juhlista parhain, omien pienokaistemme kanssa.

Rauhallista joulua <3

torstai 22. joulukuuta 2016

Ultra

Olen onnesta sekaisin! Tulin juuri ultrasta kotiin ja siellä se meidän pikkuinen köllötteli ja sydän löi kovasti! Voi sitä onnen tunnetta kun sen pienen näki! Uskomatonta.. Pieni vastasi viikkoja 7+4 eli omiin laskuihini (kuukautisista 7+6) vain parin päivän heitto. Ensimmäisen neuvolankin varasimme samalla ja se on jo heti ensiviikolla! Voiko tämä tapahtua minulle, meille? Voi kumpa pieni jaksaisi sinnitellä nyt syliin saakka! Oli kyllä ihana kun mies oli mukana, ei tarvinnut yksin pelätä <3

Terkkarista sen verran että aika hätäinen ja nopea oli, ei kerennyt itse kunnolla oikein tajutakkaan kun kaikki oli jo ohi. Hieman olisin toivonut enemmän tietoa ja esim. pienen mittaa emme saaneet kuulla. Itse olin niin sekavassa tilassa etten ymmärtänyt maailman menosta mitään joten ei tullut pieneen mieleenkään kysyä yhtään mitään :D Kuvakin meinasi jäädä saamatta mutta onneksi terkkari juoksi sen vielä peräämme tuomaan kun olimme jo toisessa huoneessa varaamassa ensimmäistä neuvolaa. Jännittää kovasti millainen se oma neuvolatäti sitten onkaan. No, ensiviikolla sen sitten näkee.




tiistai 20. joulukuuta 2016

Flunssa

Mies oli reissussa viimeviikon lopulla ja toi sunnuntaina mukanaan flunssapöpön. No eipä tarvinnut vuorokauttakaan kun pöpö löysi tiensä minuun. En ole muutamaan vuoteen ollut kipeänä, eikä tämä kyllä kivaa ole. Olen niin kiitollinen että pahin pahoinvointi meni ohi, sehän tästä vielä puuttuisi! Eilen oli muutenkin niin paska päivä, olin sekoillut yhden asian kanssa josta koitui ylimääräistä harmia ja rahahuolia. Onneksi mieheni on rauhallinen ja saa minut aina uskomaan että kaikesta selvitään. Myöhemmin jo naurattaa kuinka dramaattinen itse tilanteessa olin, kun itkeä vollotin ja mietin kannattaako minun edes elää enää kun kaikki vaan epäonnistuu :D

No, tänään on rv 7+4 ja ainakin pienemme on pysynyt sisälläni ja toivottavasti siellä torstaina ultrassa pieni sydän sykkii! Näin pitkälle emme ole vielä kertaakaan päässeet! Jännittää niin paljon ja tuntuu ettei osaa ajatellakaan muuta kuin torstaita. Entä jos tulee huonoja uutisia? Kuinka niistä selviän? Täytyy varautua kaikkeen. Onneksi aika on jo heti aamusta niin ei tarvitse koko päivää jännittää. Hui ja apua!

lauantai 17. joulukuuta 2016

7+1

Hieman ollut vaikea päivä. Niin paljon asioita pyörii päässä ja pelottaa. Mutta tästä päivästä aletaan olla nyt  selvitty. Rv 7+1 enkä ole vuotanut pientä vielä ulos. Itkettää pelosta ja samalla onnesta. Taitaa olla aika käydä nukkumaan.

perjantai 16. joulukuuta 2016

7+0

Nyt aletaan olla henkilökohtaisilla ratkaisunpäivilläni. Viimeisimmässä raskaudessa alkoi pieni tuhruttelu rv 7+0 ja rv 7+1 alkoi kunnon kivut sekä vuoto ja raskausmateriaali tuli ulos todella nopeasti. Onnekseni keskenmeno tapahtui aivan muutamassa tunnissa eikä vuoto yhteensäkään kestänyt kuin n. 4 päivää. Henkisesti kolmas keskenmeno oli raskain, olin kuitenkin jo noin kuukauden ehtinyt iloita raskaudesta. Lisäksi takana oli jo kaksi aikaisempaa keskenmenoa ja tämä kolmas oli jo ehtinyt pari viikkoa pidemmälle kuin edelliset joten sekin oli luonut uskoa. Viimeisimmässä keskenmenossa tunnistin myös raskausmateriaalin joukosta alkion/sikiön pään, joka kyllä on kirkkaana mielessä edelleenkin. En voi edes kuvitella kuinka kauheaa olisi saada keskenmeno tai joutua synnyttämään reippaasti pidemmälle kehittynyt sikiö.

Tulee olemaan niiiin piinaavat vuorokaudet ennen ensi viikkoista varhaisultraa. Toisaalta onneksi on työputki menossa niin päivät menevät nopeammin enkä ehdi niin ajatella. Toisaalta en jaksaisi olla yhtään töissä ja mielummin makaisin vaikka kotona, väsymys on todella rankkaa edelleen.

Kylläpäs tuli positiivinen postaus tasaviikon kunniaksi. No, tällaisia asioita tämä virstanpylväs ikävä kyllä minun mieleeni tuo.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Huhhuh

Rv 6+5. Aivan jäätävä olo ollut tänään, lähinnä aamulla ja aamupäivällä. En meinannut saada mitään alas aamulla eikä yökkäyksiltäkään vältytty. Töissä meinasin heti ensimmäisen tunnin aikana pyörtyä, piti jonkun aikaa istua ja keräillä itseään ennen kuin pystyi jatkamaan töitä. Jouduin tuon heikotuskohtauksen sattuessa kertomaan asianlaidan yhdelle työkaverilleni, joka sattui olemaan siinä tilanteessa. En vain kertakaikkiaan pystynyt näyttelemään että kaikki olisi hyvin. Enkä pystynyt valehtelemaan. Hänen ilmeensä jo kertoi että hän arvasi. Toisaalta, olemme keskustelleet paljon erilaisista asioista ja muutenkin pidän häntä todella luotettavana ja fiksuna tyyppinä, joten en missään nimessä usko että hän asiasta kenellekään kertoisi. Onneksi heikotus helpottui kun join hieman vettä ja söin hedelmän. Luojan kiitos minulla oli sattumoisin normaalia kevyempi työpäivä, olisin varmaan joutunut lähtemään kotiin kesken kaiken. Ei minusta olisi ollut mihinkään fyysiseen työhön. Väsymys jatkuu edelleen samanlaisena, mitään ei jaksaisi. Olen tätäkin tekstiä suunnitellut kirjoittavani jo ajat sitten mutten vain saanut aikaiseksi. Ja teksti on varmaan yhtä unista kuin on kirjoittajansakin, heh!

Olen ottanut aina tasaviikon vaihtuessa vatsakuvan itsestäni. Aluksi ajattelin sen olevan tyhmää ja että saisin varmasti keskenmenon jos alan jotain mahaani kuvaamaan. Mutta nyt ajattelen että keskenmeno tulee varmasti jos on tullakseen, eikä millään vatsakuvilla tai muulla yhtä typerällä asialla ole mitään tekemistä sen kanssa. Enemmän minua harmittaisi jos kaikki meneekin hyvin ja vauvan syntymän jälkeen minulla ei olisi mitään muistoja raskausajasta, koska olen vain koko ajan pelännyt keskenmenoa. Haluan edes yrittää nauttia tästä.


lauantai 10. joulukuuta 2016

Väsymys

Tänään on rv 6+1. Minua on alkanut vaivaamaan uskomattoman lamaannuttava väsymys. Siis aivan kuin en olisi nukkunut yöllä ollenkaan! Työpäivät kuljen kuin hidastetusta elokuvasta, tuntuu etten kertakaikkiaan kykene liikuttamaan raajojani. Lisäksi pahoinvointi ja heikotus jatkuvat. Aamulla vaikea saada mitään alas ja puhalluttaa oikeastaan koko päivän, aivan kuin krapulassa olisi. Ruokaa pitäisi saada n. 2h välein ja ellei niin käy tulee todella kuvottava olo ja ruoan ajattelukin alkaa etomaan. Muutaman kerran päivässä tulee pieniä yökkäyksiä aivan puskista, mutta vielä olen säästynyt oksentamiselta. Lisäksi rintani ovat edelleen niin kipeät, että herään yöllä vaihtaessani asentoa. Myös pissalla saa edelleen juosta usein. Turvotuskin vain pahenee entisestään, ihan jännittää nähdä ketään kun vatsa niin pullottaa.

Vaikka olotila ei tällähetkellä ole fyysisesti mikään kovin fantastinen, olen silti jokaisesta yökkäyksestä ja oireesta kiitollinen ja henkisesti voin yllättävän hyvin. Jokainen päivä raskaana on parasta ikinä ja yritän nauttia tästä kaikista oireista ja peloista huolimatta. Koskaan en voi tietää seuraavaa päivää enkä edes minuuttia eteenpäin joten niin pienin pienin askelin edetään. Välillä havahdun haaveilemasta hieman ajassa eteenpäin, mietin kuinka vatsani kasvaisi, ja mitä kaikkea täytyisi hankkia. Kuitenkin pääasiassa elän tässä hetkessä ja ainut mitä uskallan ajatella ehkä tapahtuvan on varhaisultra ennen joulua. Sinne saakka kun pääsisimme ja saisimme ensimmäistä kertaa koskaan nähdä pienen ruudulla. En osaa edes kuvitella miltä se tuntuisi!

P.s. Meinasin pakahtua onneen kun mieheni ilmoitti tänään säästävänsä nyt rahaa jotta saadaan pienelle parhaat vaunut ja pinnasänky ikinä! Kumpa tämä onni ei loppuisi koskaan. ♡

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Pahoinvointi

Rv 5+5. Aamulla voin todella pahoin. Milliä vaille oksennus. Hyi olkoon. Jollain tapaa olen silti helpottunut, ehkä kaikki onkin juuri nyt hyvin? Tiedän ettei pahoinvointi ole mikään tae siitä että raskaus onnistuisi, ei todellakaan. Mutta ei minulla aikaisemmin ole tällaisia oloja ollut. Kauhulla odottaen huomisaamuista hammaslääkäriä..

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivän kunniaksi 5+4

Vointi on ollut suhteellisen tasaista. Pieniä huonon olon aaltoja on ajoittain ollut varsinkin jos nälkä ehtii iskeä. Aamuisin ei oikein ruoka maistuisi mutta tiedän että on pakko syödä jos meinaa välttyä pahimmalta ololta. Kahvi ei maistu, sen sijaan appelsiinimehua kuluu tölkkitolkulla. Turvotus on edelleen kiitettävää sekä rinnat tuntuvat painavilta ja kipeiltä. Vatsassa tuntuu pientä juilimista ja pistelyä useinkin, ei kuitenkaan kovempia kipuja jotka olisivat sen kummemmin säikäyttäneet. Niin, ja vessassa joutuu juoksemaan normaalia useammin ja vatsa on kovalla.

Mielialasta en oikein osaa sanoa. Toisaalta olo on onnellinen ja toiveikas. Haluan uskoa että voimme onnistua. Yhtä hyvin kuin epäonnistua. Mutta ennenkaikkea onnistua. Tällä kertaa kuitenkin tukilääkityksenä Primaspan ja Lugesteron, joten uskon että mahdollisuudet onnistua ovat ihan hyvät. Välillä kuitenkin pientä paniikkia ja pelkoa ilmassa. Vessareissuilla tulee paperi syynättyä tarkasti mahdollisten vuotojen varalta sekä oireita tietenkin kyttään hullunlailla. Onneksi tulevat viikot ennen varhaisultraa ovat työntäyteisiä, joten ainakin toivon että aika kuluisi nopeammin enkä ehtisi niin murehtia tulevaa.

Nyt kuitenkin alan keskittymään itsenäisyyspäivän vastaanottoon kera herkkujen. Kaikille tasapuolisesti rauhallista itsenäisyyspäivää <3

perjantai 2. joulukuuta 2016

Vatsakipu

Tänään on ollut aika oireeton päivä. Alkuillasta kuitenkin alkoi vatsaani yhtäkkiä koskea. Sellaista aaltomaista kipua, vähän niinkuin kuukautisten aikaan muttei ihan kuitenkaan. Ramppasin wc:ssä useaan otteeseen tarkastamaan tilannetta, mutta onnekseni mitään veristä vuotoa ei esiintynyt. Pikkuhiljaa vatsakipukin hellitti ja uskalsin hieman huokaista. Kerkesin jo miettiä kuinka joudun seuraavan postauksen tekemään keskenmenostani. (Kaikkea sitä paniikin vallassa miettiikin :D) On tämä vaan yhtä painajaista, vaikka niin ihanasta ja onnellisesta asiasta pitäisi olla kyse. Olen ikuisesti katkera etten voi nauttia joka hetkestä kuin normaalit odottavat äidit.

torstai 1. joulukuuta 2016

Raskausoireet ennen ja jälkeen plussan

Plussakiertohan oli minulla ns. lapsettomuusloma -kierto. Joka tietenkin epäonnistui ja loppukierron tarkkailinkin itseäni jo aivan entiseen malliin. Tässä postauksessa kerron kaikki oireet mitä olen merkinnyt ylös ennen ja jälkeen plussan. Joitakin oireita on ollut tavattavissa ihan negakierroissakin. Nyt 4+6.

Dpo 7 Illalla kova vatsakipu ja vatsassa kiersi, ei kuitenkaan ripulointia tms.
Dpo 8 Useamman päivän jo flunssassa/kurkku kipeä, aivastuttaa ja kuumeinen olo. Ennen ovista nännit kipeytyi ja kipeät vieläkin. Selkeitä unia useampana yönä jo. Haalean haalea haamu. 
Dpo 9 Jano, paineen tunne vatsalla, nännit kipeät, turvotus, ikenet kipeät ja haavoilla olleet pari päivää. Haamu vahvistunut.
Dpo 10 Heikottaa. Digiin "Pregnant", liuskatestiin edelleen vahvistunut haamu.
Dpo 11 Kuumeinen ja voimaton olo, aamupala ei maistunut mutta söin kuitenkin. Valkkaria paljon. Illalla aloitettu Lugesteron 200mg 1 x 3.
Dpo 12 Kova turvotus, pissattaa usein.
Dpo 13 Ei merkintöjä.
Dpo 14 Väsymys, turvotus, nälkä jatkuvasti. Ei tee mieli kahvia.
Dpo 15 Nälkä, väsymys, vähän huono olo.
Dpo 16 Rinnat turvonneet ja kipeytyneet. Epäusko raskaudesta, hätäisesti testattu vahvat viivat liuskatestiin.

Lisäksi vatsassa kuukautiskipumaisia jomotuksia, pistelyä sekä munasarjoissa pientä kipuilua välillä. Vatsa on ollut normaalia kovempana, en tiedä johtuuko myös siitä kun en ole kahvia juuri juonut.

Tänään soitin neuvolaan ja varasin ajan varhaisultraan. Jännitti todella paljon taas jälleen kerran. Ultran sain raskausviikolle 7+6. Hoitaja vaikutti mukavalle, vaikka lopussa hassusti kysyikin että "olette siis päättäneet jatkaa raskautta?". No joo ei melkein kahden vuoden yrittämisen ja kolmen keskenmenon jälkeen nyt sittenkään haluttaisi pitää tätä....

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Lipuva aika

Tänään on rv 4+5. Aika tuntuu menevän niin hitaasti. Olen alkanut panikoimaan. Olen ahdistunut. Eilen tunsin pitkästä aikaa sen fyysisen ahdistuksen tunteen rinnassani kun mietin kuinka meidän käy. Pelkään että saan keskenmenon taas. Romahtaisin jos se tapahtuisi. En varmasti enää kestäisi. Ja entäpä vielä ajatus etten koskaan saisi omaa lasta. Olen kiukutellut miehellenikin ihan turhasta. Syytön hän minun ahdistukseeni on.

Vatsaa nipistelee ajoittain, kuin kuukautismaisia kipuja. Onneksi lieviä sellaisia. Kyllä minä tiedän mitä ne kovat kuukautismaiset kivut tarkoittavat. Muistan ne kyllä. Rinnat ovat todella raskaat ja kipeät. Väsyttää, nälkä ja palelee. Entäpä tämä turvotus. Housut ahdistaa ja täytyy ihan oikeasti piilotella vatsaa. Oli minulla edellisissäkin raskauksissa kaikenlaisia oireita. Ei niihin pidä sokeasti luottaa. Kuitenkin toivon että tällä kertaa ne eivät pääty yhtä surullisesti kun aiemmin. Toivon enemmän kuin mitään muuta.

En tiedä uskallanko soittaa vielä neuvolaan. Työvuorojen vuoksi olisi oikeastaan pakko jos meinaan saada ajan niin että käynti olisi työajan ulkopuolella. Juuri nyt en halua selitellä kenellekään yhtään mitään. Ehkä soitan huomenna. Tai perjantaina.

Olen miettinyt miltä meidän pieni näyttäisi. Olisiko hän tyttö vai poika? Kuinka sisustaisimme pienen huoneen? Mieskin tuntuu miettivän yllättävän paljon vauvaa ja sitä mitä se toisi tullessaan. Voi jospa saisin tehtyä hänestä viimein isän.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Pelko

Ihmettelinkin seesteistä ja luottavaista olotilaani. Sitä se ei enää ole. Eilen alkoi pelko hiipiä tämänkin katon alle. Vatsassa välillä nipistelee ja juilii, pelkään sen lisääntyvän ja kivun yltyvän. Pelkään että pieni unelmamme hajoaa taas. En uskalla astua ulos kotoa ilman mahtavaa sidearsenaalia, ensi viikolle suunnittelemani reissu ystäväni luokse jää tekemättä. En minä lähde potemaan keskenmenoa yli 400km päähän kotoa. Voi kun voisi kelata aikaa hieman eteenpäin, pääsisi näiden riski viikkojen yli, tai ainakin niiden viikkojen jotka itselleni ovat koituneet kohtaloksi.

Housuissa tuntuu koko ajan kostealle. Lugesteronit pitävät huolen siitä että saan olla jatkuvissa suojissa ja tuntea oloni märäksi ja epämukavaksi. En valita, teen mitä vaan jotta saisimme pienen elävänä syliimme, mutta märkä olo saa tietenkin ajattelemaan keskenmenoa. Pelkään joka kerta kun kurkistan housuihini, että siellä on verta. Että pieni valuu taas pois.

Valituksestani saa nyt varmastikin kuvan etten ole mihinkään tyytyväinen enkä arvosta raskautta, mutta ei se niin ole. Rakastan jokaista hetkeä kun saan kantaa pikkuista alkua sisälläni. Saan ainakin hetken unelmoida että minusta tulisi oikeasti äiti. Ja miehestäni maailman paras isä. Edellisten kokemuksieni perusteella minulla vain saattaa olla hieman aihetta olla peloissani. Pikaisella matematiikalla voimmekin todeta että tämä on neljäs raskaus eikä meillä ole vieläkään yhtään elävää lasta.

Päivä kerrallaan.

lauantai 26. marraskuuta 2016

4+1

Viikko ensimmäisestä haaleasta haamunpoikasesta. Minulla on vaarallisen rauhallinen ja luottavainen olo. Ajoittain havahdun siihen että tekisi mieli läimäyttää itseä poskelle ja huomauttaa kuinka alussa olemme, ja kuinka edellisten raskauksien kanssa kävi. Olen havahtunut mietiskelemästä kuinka sisustaisimme lapsen huonetta ja millaista elämämme lapsen kanssa tulisi olemaan. Ei kai se väärin ole haaveilla, mutta tuntuu että minulla ei siihen ole lupaa. Ei vielä.

Mies on silminnähden onnellinen. Meillä on ollut viimeinen viikko pullollaan hellittelyä ja pusuttelua. Hän silittelee paljon vatsaani ja tulee luokseni antamaan haleja. Viimeyönä nukahdimme lusikkaan missä mies piteli kiinni vatsastani. Tuntuu että olemme entistä rakastuneempia. On jotenkin rikollisen hyvä olla, pelkään herääväni tästä unesta. Kaikesta pelosta huolimatta, aion nauttia tästä niin pitkään kuin mahdollista. Tämä onni voi kääntyä epäonneksi milloin tahansa, sen tiedän paremmin kuin hyvin.

Oireita on jonkin verran. Uskomaton väsymys. Siis lamauttava. Kahvi ei uppoa, ja muutenkin aamulla tuntuu olevan hieman huono olo, kuin olisin kipeänä tai krapulassa, aamupalakaan ei oikein maistu entiseen tapaan. Vatsaa juilii ajoittain. Välillä pelkään kipujen voimistuvan ja kaiken onnen loppuvan. Rinnat ovat hieman painavat mutta eivät kipeät, nännit ovat tummentuneet hieman. Mutta tämä turvotus. Minusta tuntuu kuin joutuisin jo nyt piilottelemaan vatsanseutua! Muistan tämän oireen myös edellisistä raskauksista. Pissallakin saa käydä tiheämmin. Minua oireet eivät haittaa. Päin vastoin, kestän mitä tahansa kunhan saan pienen syliimme saakka.


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Raskauden tueksi

Eilen oli soittoaika lapsettomuutta tutkineen lääkärin kanssa. Olin tietenkin töissä ja puhelimen soidessa kiidin piiloon jotta sain puhua rauhassa. Tämä asia ei kaipaa todellakaan kuulijakuntaa.

Lääkäri määräsi raskautta tukemaan Lugesteron 200mg kolme kertaa vuorokaudessa emättimeen ainakin rv 8-9 saakka. Lisäksi kerroin aloittaneeni omatoimisesti Primaspan 100mg johon lääkäri vain sanoi "hyvä, jatka sitäkin ehdottomasti, haittaakaan siitä ei ole". Hieman jännitti saanko satinkutia oma-aloitteisuudesta mutta olin valmistautunut pienellä puolustuspuheella. Lopuksi lääkäri vielä onnitteli ja sanoi pitävänsä peukkuja että kaikki menee hyvin.

Hieman mietitytti kuinka Lugejen laitto kesken työpäivän onnistuu huomiota herättämättä, mutta aika kivuttomasti ainakin tänään onnistuin kapselin taskuuni sujauttamaan ja vessareissulle mukaan ottamaan.

Olen miettinyt Primaspanin vaikutusta raskauteen. Jollain tavalla tietenkin uskon sillä olleen vaikutusta, koska vain tässä kierrossa sitä söin, mutta toki voi olla että raskaus on täysin sattumaa. En kuitenkaan halua ottaa riskiä vaan jatkan sen syömistä, katsotaan nyt kuinka pitkään. Ja ennenkaikkea kuinka pitkälle raskauteni etenee. Kolme keskenmenoa taustalla kuitenkin kummittelee joten en täysin luottavaisin mielin kyllä ole, vaikka nyt tuntuukin etten tämän enempää raskaana voisi olla.

Oireita on siis vaihtelevasti, tällähetkellä jatkuva pissahätä ja turvotus, tuntuu että täytyy piilotella vatsanseutua, kun vatsa on niin pallona. Aamulla hieman heikko olo, eikä aamupala ole niin herkkua kuin ennen, mutta kuitenkin maistuu ainakin toistaiseksi. Nythän on kuukautisista laskettuna vasta viikot 3+5 joten todella alkutaipaleella ollaan ja voi sattua vielä mitä vain. Aion jossain vaiheessa kirjoittaa vielä erikseen postauksen oireista joita minulla on ollut.

Saataispa me viimein vauva. Niin lähellä mutta niin kaukana.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Dpo 10

Tänään varmistin raskauden todeksi vielä Clearblue digillä. Tuo digin tekeminen on niin raakaa. Se ei anna armoa, se joko on tai ei. Pelotti niin paljon että meinasin olla tekemättä sen. Sitten olisin leijaillut ainakin vielä yhden päivän harhakuvitelmissani ja haamuissani. Onneksi tulin järkiini ja tein sen. Ja olen niin kiitollinen siitä mitä siihen piirtyi, "pregnant".



Soitin samantien seksuaaliterveysneuvolan ajanvarausnumeroon, jotta saisin kiinni lääkärini. Siellä mukava ja ehkä hieman jopa innokas neuvonnan täti laittoi soittoajan huomiselle. Nyt siis vain huomista ja soittoaikaa odotellessa. Huomenna menen illaksi töihin, toivottavasti lääkäri soittaisi jo aamupäivällä ettei tarvitse mennä sipittelemään mihinkään piiloon, sitäpaitsi meillä töissä muutenkin omien puheluiden puhuminen on hankalaa kun et koskaan tiedä mikä tilanne on meneillään kun puhelin viimein pirahtaa.

Niin, tein myös liuskatestin. Oli sekin hieman tummunut. Liuskatestiin en koskaan ole saanut kunnon viivoja. Tosin olen aina lopettanut testien tekemisen digiin. Eikä nämä halpistestit ehkä ole niitä ihan parhaita.. Mielestäni on turha kiusata itseään tekemällä testejä loputtomiin. Keskenmenoa ei voi estää mitenkään. Ajattelin kuitenkin jos ostaisin viikkonäytöllisen (tai pari) digin. Katsotaan.


Päivä kerrallaan, rauhallisesti hengitellen. Outoa ajatella, että olen raskaana jo neljännen kerran. Jospa nyt saisimme pienen kotiin saakka.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Dpo 9

Eilisestä hieman tummunut. Nyt vain pää kylmänä. Huomenna aion aamulla tehdä jälleen testin ja soittaa lääkärilleni ja kysyä mitä nyt. Haluan kaiken mahdollisen avun heti kun mahdollista. Jos tämä on totta teen kaikkeni etten joutuisi taas pettymään. Haluan saada pienen syliin saakka.




Kyllä minusta tuntuu siltä että olen raskaana. Erilaisia oireita löytyy ja on jotenkin kummallinen olo. Mutta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Mies ei oikein meinannut uskoa, sanoi että älä leiki näin vakavalla asialla. Mutta oli kuitenkin iloinen ja sanoi että sehän olisi ihana juttu jos olisi näin. Toivotaan parasta !

lauantai 19. marraskuuta 2016

Apua

En tiedä mitä ajatella. Ainakin pelkään. Tänään on dpo 8. Ja tein aamulla raskaustestin. Hätähousu. No mutta siihen piirtyi haalean haalea haamu. Sain sen jopa kameraankin. Sainko? Ainakin puhelimen näytöltä erotan sen, mutta tässä koneella sitä ei niin hyvin nää. Tein iltapäivällä 3h pidätyksellä samanlaisen.






Ensin hieman innostuin. Töihin ajellessani sitten hieman jo itketti, koska pelottaa. Pelottaa jos viiva vahvistuu ja olen raskaana. Ja saan taas keskenmenon. Neljännen kerran. Nyt en voi muuta kuin odottaa päivä kerrallaan ja toivoa parasta.

On minulla oireitakin ollut. Mutta niitä on joka kierrossa, enkä uskalla luottaa niihin pätkääkään.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Epäonnistunut lapsettomuusloma

Nyt voin varmaan virallisesti ilmoittaa epäonnistuneeni lapsettomuuslomassani.  Noh, ei se mitään. Sen verran ainakin onnistuin että olin päivän jäljessä kierrossani! Tänään onkin siis dpo 4 ja ovulaationi onkin ollut perjantaina, mikäli kierto on edennyt samalla kaavalla kuin normaalistikin.

Olen tänään huolella googlaillut alkion matkaa kohtuun sekä kiinnittymistä. Opiskellut enemmän ja enemmän naisen anatomiaa sekä lukenut kaikkia maailman palstoja. Avannut ensimmäisen kerran tämän kierron aikana Ladytimerin ja tarkistanut kiertopäiväni ja ovulaationi. Ah, mikä tunne! Narkkari joka viimein sai annoksensa.

Sodassa kaikki on sallittua

Olen syönyt tämän kierron ajan Primaspan 100mg yhden päivässä. En pidä lääkettä minään ihmeidentekijänä mutta ei siitä ainakaan haittaakaan ole. Hyytymistekijöissä minulla ei ole ollut mitään häikkää, mutta olen lukenut että asetyylisalisyylihapolla on suotuisia vaikutuksia raskautumiseen sekä alkuraskauden keskenmenoihin.

Tietenkin toivon että raskautuisin tästä kierrosta, mutta oletettavaa kuitenkin on että siirrymme n. 10 vuorokauden kuluttua yritykseen nro 22. Mietinkin siis jo valmiiksi kuinka Primaspania ensi kierrossa söisin. Osa on syönyt alkukierron ovulaatioon saakka, osa vasta aloittanut ovulaatiosta loppukierron. Itsellä kun ongelmana on ollut nämä toistuvat keskenmenot jotka ovat tapahtuneet alkuraskaudessa, (toki ei tämä raskautuminen ylipäätään näytä kovin helppoa olevan..) olenkin miettinyt jospa ensikierrossa aloittaisin syömisen vasta ovulaatiosta.

Onko kenelläkään asiasta kokemusta tai fiksuja perusteluja kuinka minun kannattaisi jatkaa? Tässä sodassa kaikki on sallittua ja kaikki vinkit otetaan vastaan!

maanantai 14. marraskuuta 2016

Vauvauutisia

Niitähän tuppaa vähän väliä. Vauvauutisia nimittäin. Ei tosissaan, tämän parin puolesta kyllä olen onnellinen, vaikka kyllä se silti kirpaisee. Ja oli tämä odotettavissakin. Onneksi kuulin nämä uutiset muualta, ihmiseltä joka tietää lapsettomuudestamme. On hieman aikaa sulatella ennen kuin pääsee onnittelemaan uudesta perheenjäsenestä kasvotusten. Ihanan katkeraa tekstiä. Nyt en pääse tästä katkeruuden tunteesta millään irti, en pysty ajattelemaan muuta kun sitä kuinka epäonnistuneita olemme. Tai minä olen. Minustahan tämä satavarmasti johtuu. Miksei me onnistuta, nuoria ja terveitä kun olemme. Tämäkin pariskunta neljänkympin molemmin puolin (ja siksi tämän onnen heille mielellään suonkin).

Milloin on meidän vuoromme?

Nyt taitaa olla dpo 2. Näin sitä vaan ollaan kärryillä kierrostaan, vaikkei muka seuraakaan. Omituista on se, että rinnat ovat olleet kipeänä ja turvonneet ovulaation ylitse. Yleensä nännit vain käyvät kipeinä hetkellisesti oviksen aikaan, mutta nyt kipeytyivät jo pari päivää ennen ovista ja nyt ovat jo koko rinnat arat ja raskaat. Voin vain salaa toivoa parasta, mutta tietäähän tuon jo valmiiksi että ihan perus oireita varmasti ennen kuukautisten alkua. No, en voi muuta kuin odottaa taas nämä maailman hitaimmat pari viikkoa loppuun. Olempas taas positiivinen!

P.s. Kivasti olen löytänyt muutamia uusia blogeja seurattavaksi. Helpottavaa saada edes jonkunlaista vertaistukea, vaikken tätä tietenkään kenellekään toivoisi.

torstai 10. marraskuuta 2016

Sorruin

Yksi ovulaatiotesti. Yksi raskaustesti. Miksi? Olin kuin vierotusoireissa oleva narkomaani vessassa tikut käsissäni. Kuin rikosta tekemässä. Eihän niissä mitään ollut. Pissakin oli laimeaa kuin mikä. Ovulaatio on selvästi tulossa, ihan ärsyttää kun tuntee sen niin selkeästi lähestyvän. Yritä tässä nyt sitten olla seurailematta kiertoa. Nännit kipeät, alavatsassa kipuilee. Himoja. Tiedän että ovulaatio on lauantaina. Lyökää joku minulta taju pois niin unohdan kaiken tähän lapsihankkeeseen liittyvän.

No, pahimmat testaushimot jäi tuolle vessareissulle. Onneksi on viikonlopulle tekemistä niin ei tarvitse vatvoa näitä kuvioita.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Uni

Nukuin viimeyönä ihanan sikeät ja pitkät yöunet. Unet tosin olivat sekavia ja liittyivät yllättäen lapsettomuuteen. En kaikkea muista tarkalleen mutta ensimmäisenä muistin hampaan. Revin itseltäni unessa hampaan irti. Juuri oli mädäntynyt. Luin unikirjasta mitä se mahtaa tarkoittaa..

"Jos kiskoo itse itseltään hampaan, kielii se jostain itseä kiusaavasta asiasta, josta haluaisi päästä eroon."  Unikirja

Nojoo. Lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta todellakin tahtoisin päästä eroon. Unessa pukeuduin myös mustaan häämekkoon, apua. Menin myös erään kaveripariskuntamme naisen kanssa johonkin vyöhyketerapiaan tms., jossa terapeutti kyseli mitä haluan hoidettavan. En pystynyt sanomaan ääneen lapsettomuutta tämän kaverin ollessa vierellä koska he eivät tiedä salaisuuttamme. Terapeutti kyseli aikansa ja lopulta sanoi että aikoo hoitaa masennustani. Sitten aloimme suurelle pedille makaamaan ja terapeutit antoivat meille jonkunlaista energiaa käsillään.

Toivottavasti ei mitään huonoja enteitä. Nyt ei jaksaisi.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Zen

Olotila suhteellisen rauhallinen. Olen saanut lapsettomuuden hieman taka-alalle, ja keskittynyt ihan vaan normaaliin arkeen ja elämään. Viime viikolla kävin pitkästä aikaa shoppailemassa uuden toppatakin, kengät sekä pikkujoulumekon, meillä on nimittäin kaveriporukan kanssa pienet juhlat ensi viikonloppuna. Juhlia odotankin innolla, siellä viimeistään voin unohtaa lapsettoman leimani hetkeksi ja viettää villiä viikonloppua ihanien ystävieni ja meidän miestemme kesken.

En ole lapsettomuutta tietenkään täysin unohtanut. Voi kumpa voisinkin.. Ikävä kyllä se on osa minua eikä sitä ravistelemalla päältään pois saa. Olen lukenut paljon muiden blogeja vertaistueksi, koska minulla ei ole ketään joka olisi kokenut lapsettomuutta sekä keskenmenoja. Ei ketään joka ihan oikeasti ymmärtää minua. Ne ystävät jotka yrityksestämme tietää toki kuuntelevat ja tukevat parhaansa mukaan, mutten halua heitä kuormittaa ahdistuksellani liikaa. Haluan että he ovat ystäviäni, eivät terapeuttejani. Onneksi on tämä blogi ja blogimaailma. Olenkin alkanut hieman harmittelemaan miksen ole aloittanut kirjoittamista jo aikaisemmin? Nuorempana tykkäsin kirjoittaa päiväkirjaa, muistan kuinka se teinitytön sydänsuruihin antoi lohtua. No, parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Nyt kuitenkin aion jatkaa lomaani lapsettomuudesta! En ole juurikaan miettinyt tämänhetkistä kiertoani. Toki olen tietoinen suurin piirtein kiertopäivistä, sekä milloinka seuraava ovulaatio on. Itseään lähes pari vuotta tutkineena ei kuukautiskiertoaan noin vain unohdeta. Ovulaatiota en aio kuitenkaan tikuttaa enkä edelleenkään aio merkitä kalenteriin seksipäiviä.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Työssäjaksaminen

Tänään esimieheni ehdotti että voisin osallistua erääseen projektiin töissä. Minulla on jo ennestään jonkin verran erilaisia vastuualueita joita hoidan. Nyökyttelin ja osoitin kiinnostukseni tehtävää kohtaan, olen huono kieltäytymään mistään. Ja ihan oikeasti tämä projekti olisi minulle itsellenikin hyödyllinen. Mietiskelin asiaa kuitenkin aamupäivän ajan. Aloin miettimään jo tämänhetkistä jaksamistani ja kuinka minusta oikeasti tuntuu välillä työläältä hoitaa ihan perustyötehtäviäni, saati että lähtisin mukaan johonkin uuteen projektiin.

Myöhemmin päivällä tapasin esimieheni muissa merkeissä. Koin tilanteeni tulleen. Kerroin hänelle, että olin miettinyt projektiin osallistumista. Kerroin, että minulla on ollut jo pidemmän aikaa vaikeaa ja etten nyt oman jaksamisen vuoksi pysty ottamaan enää lisää töitä. En kertonut mitään sen enempää - eikä hän kysynyt. Hän ymmärsi ja sanoi, että oli huomannut että minua vaivaa jokin ja toivotti jaksamista. Oikeastiko? Ovatko kulissini pettäneet? Olen ollut varma ettei kukaan pystyisi kuoreni alle näkemään.

Olen niin huojentunut että pystyin avaamaan suuni. Se ei ollut helppoa.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Vapaata lapsettomuudesta

Olen päättänyt ottaa vapaata lapsettomuudesta. Liian raskasta ja jopa sairasta keskittyä vain ja ainoastaan tähän surulliseen kohtaloon. En ole pitkiin aikoihin käyttänyt aikaani mihinkään muuhun kun kiertopäivien laskemiseen, ovulaation testaamiseen, seksin ajoittamiseen, kehon kyttäämiseen, googlettelu poppakonsteihin raskautumisen helpottamiseksi, toistuvien keskenmenojen ehkäisyyn, lapsettomuushoitoihin sekä lapsettomuusblogeihin -ja tietenkin oman blogini kirjoittamiseen. Lapsettomuus on saanut minut täysin hallintaansa. Olen ollut todella onneton, jopa masentunut.

Tosiasiassa raskaaksi tulemiseen en itse ihan kauheasti pysty vaikuttamaan. Tietenkin terveelliset elämäntavat sekä säännöllinen seksi edesauttavat mutta kaikki muu pakonomainen saa minut vain stressaantumaan ja aiheuttamaan päinvastoin harmia. Ei sitä lasta vitamiineja syömälläkään taida saada. Tosin ei niistä haittaakaan varmasti ole. Minusta on vain tuntunut että jos jätän kiertopäivät laskematta ja ovulaation testaamatta enkä harrasta sitä kellontarkkaa seksiä, nappaa kaikkia vitamiinejani jne on kierto mennyt ns. hukkaan. Haluaisin niin käyttää jokaisen pienenkin mahdollisuuden, etten ainakaan siitä voi itseäni syyttää. Niin kovasti sen pienen vauvan haluaisin.

Tässä kierrossa en siis laske kiertopäiviä, avaa ladytimer -sovellusta, testaa ovulaatiota, pakota itseäni tai miestäni vauvantekoseksiin (vaan aion ihan oikeasti nauttia siitä silloin kun siltä tuntuu), tai kyttää olemattomia oireitani. Aion siis keskittyä ihan tavalliseen elämään, johon ikävä kyllä kuuluu lapsettomuus. Blogiani aion päivitellä silloin kun siltä tuntuu, sekä lueskelen muiden blogeja jos mieli tekee, mutta kaikki muu palstoilla yms sivuilla pyöriminen on nyt pannassa. Toki syön edelleen joitakin vitamiineja (Foolihappo, D-vitamiini, Royal Gelee, Omega3, monivitamiini), sekä uutena kokeiluna primaspan 100mg x1. Minultahan ei ole löydetty mitään häikkää hyytymistekijöissä mutta olen perehtynyt asiaan aika huolella ja uskalsin viimein aloittaa omatoimisesti tämän kokeilun. En usko että siitä minulle haittaakaan on.

Nyt alkaa siis lomani lapsettomuudesta!

lauantai 29. lokakuuta 2016

Itku

Vaikea olla. Ahdistaa niin että tuntuu etten saa happea. Rinnassani on möykky, kurkussa pala. Kyllä ottaa nämä kuukautiset koville. Välillä olin muka niin varma ja toiveikas. Typerä minä olen, että edes kuvittelin. Viimeisestä keskenmenostakin on jo yli puoli vuotta. Kolme raskautta niin lähekkäin, olin varma että meillä taas tärppäisi pian. Nyt en enää usko siihen. Olen niin loppu.

Olen itkenyt itkemistäni. Välillä rauhoittunut, ja taas pillahtanut. Mies on ihan ihmeissään. Olen yrittänyt selittää miksi tämä kaikki on niin raskasta. Miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Kyllä hän sanoo että ymmärtää, on surullinen itsekin kun näkee kuinka minun on paha olla. En jaksaisi ilman häntä. Tänään sain jotenkin sanottua itkun keskeltä pahimman pelkoni; entä jos en saa tehtyä hänestä koskaan isää. Kyllä hän sen kuulemma kestäisi, sopeutuisi ja hyväksyisi. Hän haluaa olla kaikesta huolimatta vain minun kanssani, olen hänelle ollut se ainut oikea. Itkettää ajatuskin, että joku minua voi noin paljon rakastaa. Vajaavaista, aknenaamaista itkupilliä. Kuinka hän voikin olla niin rauhallinen ja fiksu. 

Tänään minusta tuntui, etten selviä töihin. Töissä minusta tuntui, etten selviä enää työtehtävistäni. Silmät sumuisena edellisen illan, yön ja aamun itkuista vaelsin läpi iltavuoron. Työni on henkisesti ja fyysisesti raskasta, hoitotyötä. Kuinka pystyn hoitamaan sairaita ihmisiä kun en ole itsekään kunnossa? Tuntuu etten kohta pystykään. Olen siinä rajalla.

Minusta tuntuu että on paras olla laskematta kiertopäiviä, olla tekemättä ovulaatiotestejä tässä kierrossa. On saatava muuta ajateltavaa, ja saada stressitasoa edes hieman alaspäin. Blogin kirjoittamista ja muiden blogien lukemista en kuitenkaan pysty (enkä halua) lopettamaan. Tämä on minun terapiani, minun keinoni purkaa ajatuksiani. Ei minulla ole ketään kenen kanssa jakaa tällaisia kokemuksia. Voin vain kertoa niitä muille saamatta minkäänlaista vertaistukea. Sitä minä tarvitsisin nyt.


perjantai 28. lokakuuta 2016

Linnuton puu

Sieltä ne kuukautiset viimein saapuivat. Ei tulleet yllätyksenä, olen ollut jo muutaman päivän niin kärttyinen ja sytytysherkkä joten ihan odotettu tapahtuma oli. Hieman on kyynelkanavatkin hakeneet avausta ja juuri katsottu Vain Elämää sai ne kyllä auki viimeistä porttia myöten. Hector lauloi Anna Puun ihanan kappaleen Linnuton puu, jota olen itsekin suruissani kuunnellut. Ei kerennyt Hector lausua kun kappaleen nimen niin itku sai vallan.


Voi kumpa minunkin puuhuni joskus tulisi se lintu. Olen niin loppu.




torstai 27. lokakuuta 2016

Odotusta

Ei kuukautisia vieläkään. Olin aamulla jo satavarma. En edes uittanut testitikkua! No, huomenaamuna varmasti jo. Ajatukset jo tulevassa.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Ravistelua

En usko enää mahdollisuuksiini raskautumiseen ainakaan tässä kierrossa. Tekisi mieli perua kaikki typerät ajatukseni ja poistaa edellinen toiveikas postaukseni. Edes kellontarkka seksi ei ole edesauttanut toiveemme täyttymistä. Kp 26 (dpo11) on kääntynyt iltaan ja on vaan niin vahva tunne epäonnistumisesta. Kiertoni ovat olleet 25-29 päivää joten vielä on epätoivoisen itsensätutkimisen ja piinailun aikaa mahdollisesti jopa päiviä. Edellisissä kierroissa olen tuntenut kuukautiskipuja vähintään muutama päivä ennen vuodon alkamista mutta nyt en ole tuntenut kuin pieniä nipistelyjä sekä kovaa turvotusta. Rintojen kipukin on väistynyt ja jäljellä vain pienen pieni arkuus. Muuta en ole kerennytkään kuin kusta purkkiin ja niinkuin arvata voi ovat testit olleet negatiivisia. Alkaisipa kuukautiset jo, niin pääsisi jo uuteen kiertoon. Vitutustaso ollut kylläkin tänään sellainen että eiköhän ne sieltä pian ala.

Mieskin kyseli olenko jo testaillut. En jokaisesta tikun uittelusta jaksa hänelle raportoida mutta hän kyllä tietää salaisen harrastukseni ja tilattujen testien määrän.Varmaan kauhulla odottaa jo uutta kiertoa ja lukujärjestyksenmukaista pakkoseksiä. 

Ärsyttää, olen niin pettynyt taas itseeni. Sekavaa tekstiä mutta niin on sekava kirjoittajakin.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Toiveita

Tänään on dpo 10 (kp 25). Hätähousuna tietenkin olen jo muutaman testiliuskan uitellut ja ne olleet tietenkin negatiivisia. Tänä aamuna kun heräsin ovat rintani tulleet yön aikana todella raskaiksi ja kipeiksi, sivuilta ja alta sekä tuosta rintalastan päältä. Aivastuttaa ja alavatsassa hieman omituinen/painava olo mutta sekin voi aivan hyvin johtua lähestyvistä kuukautisista. Kuitenkin olo on sellainen että jos nyt tekisin positiivisen testin en hetkeäkään epäröisi sitä. Voi kumpa en olisi taas tullut hämätyksi vaan tällä kertaa oireet olisivat sitä itseään. Viime kierto oli 25 päivää eli sen mukaan kuukautiseni alkaisivat huomenna. Ei kai tässä auta kun hengitellä ja yrittää olla stressaamatta. Kaikkemme olemme tehneet ovulaation aikoihin ja nyt en voi muuta kuin odottaa. Suotta ei näitä päiviä kutsuta piinapäiviksi.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Veitsi haavassa

Juuri kun kuvittelin edes hieman hallitsevani tilannetta voinkin kirjoittaa tälle illalle toisen postauksen. Katsoin illalla Kadonneen Jäljillä ohjelman. Jaksossa Venäjältä adoptoitu nuorimies etsi biologista äitiään ja sisaruksiaan. Jakso sai minut taas tuntemaan surua ja katkeruutta. Kuinka joku voi antaa pois oman lapsensa? Toisaalta tarinassa oli myös hyväkin puoli - poika löysi äitinsä ja sisarensa, sekä sai kysymyksiinsä vastauksia. Äiti ja poika molemmat itkivät ensitapaamisessa. Selvisikin, että poika oli huostaanotettu äidin alkoholinkäytön seurauksena. Ymmärrän toki ettei elämä aina ole niin mustavalkoista. Tuntuu vaan niin epäreilulta, kuinka ihminen joka ei ole sitoutunut tai kykenevä lapsestaan huolehtimaan tulee raskaaksi, saa lapsen - tässäkin tapauksessa monta lasta. Miksi me jotka niin haluamme, yritämme ja olemme valmiita tekemään mitä vain lapsen vuoksi emme kuitenkaan lasta saa? Olenko jotain elämässäni väärin tehnyt ja tämä on minulle rangaistus? Enkö kykenisi huolehtimaan lapsesta? Olisinko huono äiti?

Tuntuu että nykyään en pysty mitenkään väistelemään ajatuksiani lapsettomuudesta. Niin moni asia tuo tämän surullisen tarinamme mieleeni. Tv-ohjelmissa, radiossa, kahvitauolla töissä, kaupassa, salilla, kampaajalla.. Joka paikassa näkee lapsiperheitä, äitejä, isejä, vauvoja. Kuulee juttuja raskaudesta, perhearjesta ja lasten syntymäpäivistä. Onnekseni edes syksyn ja kylmän ilman tulo on onnistunut piilottamaan toinen toistaan kauniimmat raskausvatsat takkien alle. Mutta facebook ei näitä ilouutisia suodata, se ei anna armoa.

Seesteistäkö?

En oikein tiedä tämänhetkistä olotilaani. Ajoittain tuntuu ettei tästä tule mitään ja varmasti taas petymme. Välillä olen myös ajatellut että jäämme varmasti kokonaan lapsettomiksi, olen miettinyt miten sen koskaan kestäisin. Kuitenkin sisällä on pieni toivonkipinä joka välillä syttyy toivomaan.

Tässä kierrossa hyödynsimme ovulaation varmaan paremmin kuin koskaan! Kyllähän se stressiä, aikataulua ja vonkaamista vaati mutta jos vain pieni joskus saataisiin olisi se varmasti tämän vaivan ja stressin arvoista. Nyt vain yritän olla rauhallinen ja annan loppukierron mennä omalla painollaan. Jostain kumman syystä joka kierron pakkomielle aloittaa testailukin yliajoissa on tipotiessään. Olen päättänyt ajatellut että jos/kun seuraavaan kiertoon lähdetään en tikuttaisi ovulaatiota enkä stressaisi päivistä. Hieno ajatus, mutta toteutus voi olla jotain aivan muuta..

Voi kumpa onnistuisimme viimein.


perjantai 14. lokakuuta 2016

The O


Kirkuva viiva eilen, sekä tänään herättyäni alkaneet alavatsakivut. Ovis on täällä! Nyt voi taas alkaa piinailemaan. Toivomaan, uskomaan, menettämään toivonsa ja pettymään. Ainakin nämä ovulaatiot ovat nykyään kuin oppikirjasta.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Pakko panna

Kiertopäivä 11. Pari päivää ollut ihmeen seesteinen olo. Alkukierron pettymys ja itkut takana ja katse tulevassa ovulaatiossa. Muutaman ovistestin olen jo kastanut ja pikkuhiljaa viiva tummuu. Viime kierrossa ovulaatio oli kp 15 (tai mahdollisesti jo kp 14 illalla) joten miestä on jo varoitettu tämän viikon romanttisesta jokatoinenpäiväonpakkopanna -seksistä. Varoitukseen hän hymyili veikeästi ja sanoi "Aii haluutsä vauvan mun kanssa?". Rakastan häntä. Hän olisi niin hyvä isä.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Illan itku

Mitäköhän kuvittelin eilen oikein kirjoittavani. Päiväni sujui ihan hyvin ja kävin mukavalla lenkillä siskoni kanssa. Illan hämärtyessä kuitenkin ahdistukseni sai minut haltuunsa ja sain kuin sainkin taas kivat itkutkin tirautettua. Voi kun saisin edes hieman tasattua mieltäni ja hallittua ajatuksiani. Miksi ihmeessä lapsettomuus ottaa minusta niin suuren otteen etten voi ajatella mitään muuta? Olenko tehnyt jotain pahaa ansaitakseni tällaisen taakan kantaakseni?

torstai 6. lokakuuta 2016

Kaikki on hyvin

Nyt kun olen avannut blogini mukavasti surkeilla ja angstisilla postauksilla niin päätin listata tähän asioita jotka tuovat iloa elämääni ja joihin olen tyytyväinen. Vielä kun muistaisi välillä ravistella itseään ja miettiä elämääni näiden positiivisten asioiden kautta.

  • Parisuhde. Rakastan miestäni äärettömän paljon. Olemme tunteneet toisemme n. 10vuotta vaikkei vakavaa yhdessäoloa olekaan kun vajaa 2,5vuotta. Kuitenkin olemme tutustumisesta saakka olleet ihastuneita toisiimme vaikkei parisuhteeseen ryhdyttykään silloin aikoinaan. En voi kun olla onnellinen että vuosien jälkeen rakkautemme roihahti huolella palamaan ja sain viimeinkin juuri hänet kumppanikseni. Mieheni on tuki ja turvani, hänen kanssaan voin olla oma itseni. Hän rakastaa minua sellaisena kuin olen ja muistaa sen usein myös kertoa. Hän haluaa kanssani perheen ja elämän. Ja minä hänen kanssaan. Hänen kanssaan olen onnellinen.
  • Koti. Meillä on ihana koti. Uusi, juuri sellainen kun itse halusimme, yhdessä suunniteltu materiaalit ja sisustus. Paljon on vielä laittamista ja sisustusta, mutta kaikki aikanaan. Tämä on jo nyt täydellinen.
  • Ystävät. Minulla on muutama ihana ystävä. Heihin voin luottaa kuin kiveen, he ymmärtävät iloni ja suruni. 
  • Työ. Vaikkei työni olekaan varsinainen unelmaduunini, olen kuitenkin saanut vakituisen paikan pitkien määräaikaisuuksien jälkeen. Työpaikka tuo turvaa tulevaisuuteen ja talouteen. Minulla on mielettömän ihania työkavereita joiden kanssa hommat sujuvat hankalimpinakin päivinä.
  • Perhe. Äiti ja sisko. Rakastan perhettäni valtavasti. Siskoni on paras ystäväni ja hänelle voin puhua avoimesti mistä vain. Äitini kanssa en vaikeimmista ja henkilökohtaisimmista asioista pysty keskustelemaan, mutta tiedän että viimekädessä äitini ei koskaan jättäisi minua pulaan.
Kaikki on siis todellakin hyvin. Silti suurin haaveeni, oma lapsi vielä puuttuu elämästämme. Uskomatonta kuinka yhden suuren surun vuoksi usein unohdan kaiken hyvän mitä minulla on. Jollakin tavalla luotan kuitenkin elämään ja uskon tämän taistelun päättyvän hyvin. Ainakin tänä päivänä.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Henkinen hyvinvointi

Olen ollut jo pidemmän aikaa todella allapäin, surullinen ja ahdistunut. Olen viimeaikoina miettinyt paljon henkistä hyvinvointiani ja tosissani miettinyt olenko masentunut. En ole pitkään aikaan nähnyt elämässäni kovinkaan paljon ilon aiheita vaikka tosiasiassa tiedän niitä olevan. Löydän kaikesta aina ne huonot puolet ja ajattelen asiat kovin negatiivisesti. Olen menettänyt itsetuntoni täysin ja usein on hetkiä kun mietin olevani täysin arvoton enkä ansaitse edes elää. Koen usein jopa vihaa itseäni kohtaan. Varsinaisia itsemurha-ajatuksia minulla ei kuitenkaan ole enkä myöskään voisi kuvitella satuttavani itseäni fyysisesti. Pystyn suoriutumaan töistäni yms. enkä usko että kukaan tuttuni tai kaverini osaisi epäillä mitään masennukseen viittaavaa. Pari päivää sitten mieheni ehdotti yllättäen että menisin lääkärille. Hän on ainut ihminen joka oikeasti näkee pahoinvointini, jolta en sitä pysty täysin peittämään. Tosin en hänellekään ihan jokaista ajatustani kerro. Tämä sai minut miettimään missä vaiheessa oikeasti on syytä hakea apua. Tuntuu pahalle miehenikin puolesta, että hän joutuu elämään minun pahoinvointini ja suruni keskellä, haluaisin hänelle antaa jotain paljon parempaa. Usein mietin että "tänään en anna mielialani mennä alas", mutta en vain voi tunteilleni mitään.

Nyt kun mietin ajassa taaksepäin olen kyllä aina ollut helposti masentuneisuuteen taipuvainen. Olen todella sosiaalinen, huumorintajuinen ja iloinen työpaikalla sekä ystäväporukassa, eikä kukaan varmasti osaisi aavistaa mitään masennukseen viittaavaa. Aikaisempia kriisejä tai vastoinkäymisiä elämässäni ovat perheenjäsenen kuolema sekä huono ja epätasapainoinen parisuhde. Perheenjäsenen kuolemaa tietenkin surin kovasti, mutta niinkuin jokainen läheisen menettänyt varmasti tietää, klisee aika parantaa haavat pitää paikkansa. Edellisessä parisuhteessa ollessani muistelen jonkin verran olevani alakuloinen, mutta sekin helpotti heti eropäätöksen tehtyä. Parisuhteessa ei sinänsä tapahtunut mitään vakavaa, emme vain sopineet toisillemme ja olin suhteessa todella onneton.

Tällähetkellä ehdottomasti suurin suruni on lapsettomuus sekä kokemani keskenmenot. Asiaa ei auta henkisesti sekä fyysisesti raskas työ jossa en viihdy kovinkaan hyvin. Olen kovasti miettinyt masennuksen kriteerejä. Voiko yksittäinen kriisi elämässä oikeasti laukaista masennuksen, vai onko minulla vain jonkinlainen "suruaika" menossa? Missä vaiheessa voi ihan oikeasti puhua olevansa masentunut?

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Ulkoilu ahdistus

Tänään oli upea ilma. Suomen luonto ja syksy näytti parastaan ja helli meitä aurinkoisella säällä ja ruskamaisemalla. Kävimme ulkoilemassa paikallisella ulkoilualueella ja pysähdyimme myös laavulle makkaran paistoon. Vaunuja, rattaita, lapsia, äitejä ja isejä lenkkipolut pullollaan. Olen niin ahdistunut ja katkera etten sovi enää kohta samalle lenkkipolulle saati laavulle lapsiperheiden kanssa. En vain voi olla ajattelematta kuinka onneton tilanteemme on, ja miten vajaavainen olen naisena. Lisäksi kuukautiseni ovat meneillään ja sen huomaa kyllä naamastakin, eikö riitä että kärsin henkistä pettymystä, kärsin kivuista ja vuodosta? Täytyy vielä pilata kasvonikin jotta varmasti muistan peiliin katsoessa kuinka asian laita on. Kyllä oli kerrassaan upea päivä!

perjantai 30. syyskuuta 2016

Petetty

Avautuminen kuukautisten alkamisen kunniaksi. Kierto lyhyin koskaan, 25 päivää. Kuukautiset alkoivat dpo 12, ja edellisenä päivänä jo hieman tuhruili. Yrityskierto 20, mitä tähän enää sanoisi?

Tunnen kehoni pettäneen minut. Olen aina ollut hyvin sinut itseni ja vartaloni suhteen. Lapsettomuuden myötä itsetuntoni on luuhistunut ja tunnen olevani vain epäonnistunut kaikessa. Naisellisuuteni on kokenut kovan kolauksen. En minä ole nainen. Naisen kuuluu harrastaa spontaania ihanaa seksiä, tulla raskaaksi, kantaa vauvaa yhdeksän kuukautta jonka jälkeen synnyttää, imettää, hoivata ja suojella tätä pientä rakkauden tuotosta. Mikä minua vaivaa? Miksi en onnistu saamaan raskautta alulle tai pitämään pientä ihmisen alkua hengissä?

Tunnen usein itseäni kohtaan suurta vihaa ja inhoa. En pysty käsittämään kuinka joku voi minua rakastaa. Tunnen että tuhoan miehenikin elämän. Entä jos me emme saa koskaan lasta, en pysty antamaan miehelleni sitä kauneinta asiaa kahden ihmisen välillä. Joskus tekisi mieleni sanoa että mene kun vielä ehdit, joku toinen voi saada sinut niin paljon onnellisemmaksi - isäksi. Toisaalta tunnen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken yhdessä kokemamme vuoksi, ja luotan siihen että rakkaus kantaa meitä tässä kaikessa yhdessä eteenpäin.

Olen aina pitänyt alastomuutta ja seksiä luonnollisena ja ihanana asiana. Yrityksen myötä seksuaalisuuteni on kuitenkin muuttunut. Olen edelleen halukas ja aktiivinen, mutta tuntuu että en pysty nauttimaan seksistä niinkuin ennen. Mietin liikaa onnistumista ja epäonnistumista, sitä että osummekohan taaskaan oikeaan hetkeen. Joudumme tietenkin myös harrastamaan seksiä silloin kun sitä normaali elämässä ei tekisi mieli tai jaksaisi. Se vie voimia ja tietenkin romanttista jännitettä ja himoa väliltämme. "En nyt jaksaisi mutta teen sen sinun vuoksesi, koska tiedän että tarvitset nyt siittiöitä", ai että kun alkoi oikein himottamaan! Ja tuo ei ollut edes keksitty lause.. Lapsentekotehdas, sellainen on meidän makuuhuoneemme nykyään.

Tämän kaiken lapsettomuuden aiheuttaman itseinhon keskellä e-pillereiden lopettaminen aiheutti minulle järkyttävät iho-ongelmat. Kasvoni alkoivat kukkimaan ja hetkessä olin kuin teini suurine finneineni. Ja niitä oli oikeasti paljon. Vihasin katsoa peiliin ja tuntui että halusin eristäytyä kotiin ettei kukaan näkisi mitä kasvoilleni oli käynyt. Miehen läheisyyskin tuntui välillä ahdistavalta enkä pitänyt siitä että hän katseli minua, silitti poskeani tai kehui minua kauniiksi. Niin että ei tämä iho-ongelma ainakaan positiivisesti itsetuntooni vaikuttanut. Onneksi viimein menneen kesän aikana iho-ongelmani ovat  huomattavasti helpottaneet ja silloin tällöin jopa hymyilen peiliin katsoessani. En tiedä onko hormonitoimintani vain tasaantunut vai onko luontaistuotemyymälästä ostamani kristallisuolasaippua kaikkien kokeilemieni ihonhoitotuotteiden voittaja.

Vielä joskus aion saada itseni takaisin. Hymyillä ja olla onnellinen omassa kehossani. Rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Ja harrastaa upeaa seksiä ilman huolen häivää.


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Läimäytys vasten kasvoja

Sain eilen herätyksen, huomautuksen ja muistutuksen siitä että olen unohtanut katsoa jo pitkään omaa napaani pidemmälle. Olen voivotellut omaa kohtaloani ja pyörinyt itsesäälissä unohtaen kaiken ympärillä olevan.

Kuulin, että eräs tuttavani on saanut erään sairauden diagnoosin myötä myös lapsettomuustuomion. Järkytyin kovasti ja olen todella pahoillani tämän naisen puolesta. Tiedän että hän on etsinyt kumppania "sillä silmällä" ja haaveillut lapsista, ikääkin hänellä on jo 30-40 välimaastossa. Voi miksi ihmeessä elämä on niin julmaa?

Tämä kaikki sai minut ajattelemaan omaa käytöstäni ja ajattelumaailmaa. Toki olen sitä mieltä että minulla on oikeus tunteisiini ja surra tilannettamme, mutta täytyy myös muistaa että lääkärit ovat sitä mieltä että meillä on hyvät mahdollisuudet lapseen. Nyt on aika ryhdistäytyä ja ajatella muutakin kuin omaa napaa!

P.s. Negatiivisia liian aikaisin tehtyjä tikkuja taas wc:n roskakori täynnä. Toinen läimäytys kasvoilleni, kiitos!

maanantai 26. syyskuuta 2016

Toivon

Tänään on dpo 8. Hienosti siis onnistunut olemaan laskematta päiviä, hehheh.

Miehen kanssa eilen hölläiltiin koko päivä. Siinä sohvalla hän sitten silitteli vatsaani ja kysyi; "Oisko täällä jo meidän vauva?". En minä tiedä. Olisipa, voi luoja kuinka paljon minä toivon että olisi.

Vatsaa nipistelee ja kuukautiskipumaista tuntua on ollut pari päivää. Hieman ovat rinnatkin arat ja turvonneet. Hetkellisesti sitä aina uskaltaa olla toiveikas ja päästää ajatuksen, entä jos? Mutta järki sanoo, että pää kylmäksi, samanlaisia oireita on ollut useita kiertoja. Voi kumpa osaisi rentoutua ja olla miettimättä. Niin, ja tottakai menin kastelemaan ensimmäisen tikunkin. Negatiivinen tietenkin. Miksi kiusaan itseäni?

perjantai 23. syyskuuta 2016

Illat

Äh, miksi illat ovat niin vaikeita? Miksi päivällä olo tuntuu siedettävältä, toiveikkaalta ja jopa hymyilen, mutta illan hämärtyessä kaikki paha tarraa entistä kovemmin minuun kiinni?

torstai 22. syyskuuta 2016

Mene aika!

Aika ei vain kulu. Ovulaatiosta vasta muutama päivä ja minä olen jo hermoraunio. Odotan jo kuukautisia, uutta kiertoa ja ovulaatiota -uutta mahdollisuutta. Välillä annan pienesti itseni ajatella että entä jos kuitenkin nyt olisi meidän vuoromme. Onhan meillä aikaisemminkin tärpännyt! Entä jos vain rauhoitun, annan ajan kulua omalla painollaan ja murehdin sitten kun on sen aika. Entä jos en seuraisi kierto- tai piinapäiviä. Nauttisin siitä mitä minulla, tai meillä jo on.

Aina välillä mieheni kysyy toisen makuuhuoneemme sisustusta, että tekisimmekö sille jo jotain. Minä en tahtoisi edes muistaa koko huonetta ja pyydän vain sulkemaan oven. Jotain kai sille on kohta tehtävä, johan ihmiset alkavat ihmettelemään ja kyselemään. Ja ovat jo kyselleet. Toisaalta se on toiminut hyvänä pyykkien kuivaushuoneena, mahtuu kaksikin telinettä. Romukoppina jonne säilömme ylimääräisiä tavaroita. En osaa kuvitellakaan miltä tuntuisi joskus suunnitella ja kasata sinne hoitopöytää ja pinnasänkyä. Minua se huone muistuttaa joka päivä siitä toiveesta ja unelmasta johon vielä uskoin silloin kun kotia valitsimme ja suunnittelimme.  Ehkä jonain päivänä tuo tyhjä ja surullinen huone saa vielä olla lastenhuone.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Hullu(ko)?

Ovulaatio hädin tuskin takana ja postilaatikkoon kolahti taas kasa testejä. Joku voisi mieltää hulluksi mutta ei, mä haluan vaan sen vauvan enkä usko että tässäkään kierrossa onnistuisimme. Mikäköhän mua vaivasi edellisen postauksen aikaan kun niin hyvillä mielin olin :D


Tänään on taas jonkunlainen epätoivon ja masennuksen täyttämä päivä. Juontaa varmasti juurensa pariin paskaan työpäivään, joidenka seurauksena taas havahduin siihen kuinka tyytymätön olen työpaikkaanikin. Olin koko päivän super väsynyt ja suoraansanottuna vittuuntunut koko puljuun. Kotiin tullessakin odotti täyskaaos joka on seuraus useamman päivän laiskottelusta. Ei siinä auttanut kun alkaa hommiin ja laittaa rätti viuhumaan. Miehen tullessa kotiin paha oloni päätti tietenkin tehdä pienen purkauksen. Noh, ei nyt pahimmasta päästä mutta kuitenkin. En kuitenkaan tahtoisi olla puoliso joka valittaa, surkuttelee, mäkättää ja mököttää. Kukapa haluaisi. Mihin ihmeeseen saisin purettua tämän kaiken väsymyksen ja ahdistuksen?

Osansa tähän ahdistukseen on tuonut parit vauvauutiset eiliseltä ja tältä päivältä. Vanha tuttu iloitsi uudesta tulokkaastaan eilen facebookissa ja yksi siskoni ystävä tänään. Erityisen pahalta nämä uutiset ovat tuntuneet koska jos toinen raskauteni olisi jatkunut normaalisti niinkuin raskauden kuuluukin, alkaisi omakin laskettu aikani olla käsillä. Niin, tai jos ensimmäinen raskauteni olisi edennyt normaalisti olisin jo äiti. Silloin kun sain kuulla tämän siskoni ystävän raskaudesta olin itsekin onnellisesti raskaana; autuaan tietämätön kaikesta tulevasta pahasta. Mutta juuri minulle kävi kuten kävi. Vihaan tätä katkeruuden tunnetta kuullessani toisten ilouutiset. Kyllä minä onnellinen muiden puolestakin osaan olla, mutta aina sitä vaan miettii, kumpa mekin onnistuisimme joskus ja saisimme katsoa rakastaen oma pientä lastamme. Miksi juuri meille sen onnen saaminen on tehny niin vaikeaksi? Mahdottomaksi?

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Ovulaatio



Ovulaatiotesti on näyttänyt kahta viivaa jo muutaman päivän ajan mutta tänään viiva oikein kiljui punaisuutta! Jostain kumman syystä olen oudon luottavainen, ainakin olemme tehneet parhaamme ovulaation hyödyntämiseksi ja nyt vain odotellaan. Niin, sen verran luottavainen että tilasin jo tukkupakkauksen lisää ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten. Pessimisti ei pety.

perjantai 16. syyskuuta 2016

torstai 15. syyskuuta 2016

Kerran kuukaudessa

Kiertopäivä 11. Ovulaatiotestejä jo useamman kuluttaneena odottelen itse h-hetkeä. Ristiriitaiset fiilikset, taas. Toisaalta toiveikkuus on jälleen kerran hieman nostanut päätään, toisaalta olen väsynyt kierto toisensa jälkeen stressaamaan seksin osumisesta juuri oikeaan hetkeen ja masentumaan tuloksettomasta yrittämisestä. Hieman on nipistelyjä alavatsalla tuntunut mutta ei vielä läheskään yhtä voimakkaana kun viime kierrossa ovulaation aikaan. Jatkuva itsetutkiskelu ja tarkkailukin ovat jo todella alkaaneet väsyttää.

Kierto toisensa jälkeen lupaan ja vannon että tällä kertaa en seuraa kiertoni kulkua enkä tarkkaile oireita. Pyydän miestäni vahtimaan ja huomauttamaan etten tonkisi koko internetiä, blogeja ja vauvapalstoja liittyen aiheisiin lapsettomuus, keskenmeno, kuukautiskierto, ovulaatio, ovulaation jälkeiset oireet, alkuraskauden oireet. Niin, alkuraskauden oireet. Ennen jokaisia kuukautisiahan niitä on joka lähtöön, heh.

Minä en elä enää perinteisen kalenterin mukaan. Minun elämäni menee kuukautiskalenterin mukaan. Minun kuukauteni alkaa päivästä jolloin kuukautiseni alkavat ja kroppani on taas pettänyt minut. Menoni suunnittelen oman kalenterini mukaan, enhän voi olla pois kotoa ovulaation aikaan. Onneksi olen taas alkanut suunnittelemaan pidemmällä aikataululla olevia menoja ja reissuja rohkeammin enkä enää ajattele "ehkä olen silloin raskaana" -ajattelutavalla. Ei sitä vuositolkulla pysty tekemään. Pääsisimpä vielä joskus elämään sitä huoletonta normaalia elämää ajattelematta kaikenmaailman kiertopäiviä, ovulaatiota, seksin ajoitusta, piinapäiviä ja kaikkea mikä tähän yritykseen liittyy.


torstai 8. syyskuuta 2016

Sosiaalinen erakko

Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen laumaeläin. Viihdyn ihmisten keskellä ja kalenterissani riittää menoja. Lapsettomuuden myötä sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet ahdistaa. En tahdo nähdä ketään tuttua, puolituttua tai sukulaista. Harvoin näen edes ystäviäni, varsinkaan niitä jotka eivät tiedä mitä käymme läpi. Minun on vaikea olla katsekontaktissa ja kertoa valheellisia kuulumisia, kun samalla mielessäni mietin kuinka tahtoisin vain huutaa kuinka paha minun on olla. Ja toinen lukunsa ovat ne utelut ja kyselyt "milloinkas te TEETTE lapsia", "joko on vauvakuume", tai "mitäs tuonne toiseen makuuhuoneeseen tulee, vauvako"? Niin. No vierassänky sinne tulee saatana.

Yrityksestä ja lapsettomuudestamme tietävät muutama ystäväni sekä siskoni. Pahinta on että jonkun verran välttelen myös äitini tapaamista, koska hän ei yrityksestä tiedä enkä siitä pysty hänelle myöskään kertomaan. Meillä on suhteellisen läheiset välit mutta hän ei ole ihminen jonka kanssa koskaan olisin kovin arkoja asioita pystynyt puhumaan. Toiseksi en luota häneen. Omaan äitiini. Surullista. Onneksi hänellä on sentään sen verran järkeä ettei ole ainakaan vielä uskaltanut kysyä tulevaisuuden suunnitelmistamme. 

Näistä muutamista ystävistä ja siskostani minulla on vain yksi ystävä, jonka kanssa olen pystynyt kaikista avoimimmin puhumaan kaikesta. Hän on ainut joka kysyy minulta kuinka voin ja tuntuu että hän ymmärtää minua. Hän on ainut kenen olkapäille olen pystynyt romahtamaan. Meillä on molemminpuoleinen luottamus ja tunne että toiselle voi puhua. On ihanaa että olen löytänyt hänen kaltaisensa ystävän. Vuoden loppuun mennessä hän luultavasti muuttaa eri kaupunkiin. Miten ikinä pärjään ilman häntä? Puhumme paljon myös puhelimessa muttei se ole sama asia kun kasvotusten puhuminen. Ahdistaa. 

Siskoni kanssa puhun paljon tilanteestamme. Hänellä on kuitenkin itsellään kaksi pientä lasta, joista toisen hän on saanut alulle, kantanut vatsassaan ja synnyttänyt sillä aikaa kun me toivottomina vielä yritämme. Lisäksi tämä vauva syntyi juuri pahimpaan aikaan kun minä kärsin keskenmenoistani kerta toisensa jälkeen. En minä hänen iloaan ja onneaan voi tallata omien surujeni alle. Ja ne ristiäiset. Voi luoja minä pelkäsin niitä. Vaikka niin rakas pieni minulle.

Välttelen ystäviäni joilla on lapsia. Tai jotka ovat raskaana. Tiedän että pystyn pitämään peruslukemat kasvoillani heidät nähdessäni, mutta eniten pelkään reaktiotani tapaamisen jälkeen. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun. En pääse yli siitä epäonnistumisen tunteesta ja romahdan. Minua ei ole luotu äidiksi. Ehkä olen tehnyt jotain pahaa etten ansaitse omaa lasta. Olen katkera. Osaan kyllä olla iloinen niiden ihmisten puolesta jotka koen että ovat "ansainneet" onnensa ja lapsensa, mutta kovin monen vauvauutisen jälkeen tunnen suurta vihaa ja katkeruutta. Milloin minusta tuli tällainen? 

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kp 3

Taas yksi epäonnistunut kierto takana. Masentaa. Tai ei edes masenna. Suututtaa. Tai en mä tiedä. Tähän kiertoon läjä ovulaatiotestejä kaapissa odottamassa, että muka saisin mielenrauhaa varmistettuani ovulaation. Niin, tai sitten saan paniikin seksin osumisesta juuri h-hetkelle. Tai sitten suren varmistettua kiertoa taas seuraavien kuukautisten aikaan; olen varmasti viallinen.

Ohimennen näin vanhaa tuttua pienen vauvansa kanssa kaupassa. Onneksi olin jo lähdössä ja sen verran kaukana ettei tarvinnut käydä mitään tekopyhää kuulumisten vaihtoa.

Yrityskierto 19, anna meidän onnistua.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Miksi aloitin blogin

Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut, iloinen, ja huumorintajuinen. Lapsettomuuden myötä olen pikkuhiljaa käpertynyt sisäänpäin, enkä osaa pukea ajatuksiani sanoiksi saati puhua niistä ääneen. Minun on vaikea avautua ja näyttää heikkouteni. Olen mestari pitämään kovaa kuorta ylläni ja näyttelemään että kaikki on hyvin. Yleensä paha oloni ja tunteeni purkautuvat kiukutteluna ja väsymyksenä joka kohdistuu, tadaa; mieheeni. Vaikeinakin päivinä ja hetkinä pystyn pitämään kasvoni peruslukemilla työpaikalla, sukujuhlissa tai hankalissa tilanteissa.

Sunnuntaina oli pientä kinastelua miehen kanssa. Kuukautiskiertoni on loppumaisillaan, negatiivisia raskaustestejä roskakori täynnä ja stressiä pukkaa. Nukkumaan mennessä mieheni tuli halailemaan ja kysymään olenko vielä vihainen. Muuta siihen ei tarvittu. Itkin. Itkun lomasta yritin sopertaa vauvasta jota me ei koskaan varmasti saada. Mies halasi ja minä itkin. Olin helpottunut että sain edes hieman avauduttua ja itkettyä.

Kovan kuoreni ansiosta en useinkaan ole avautunut saati itkenyt kenellekään, edes miehelleni. Juurikin tämä avautumattomuuteni on saanut minut tuntemaan itseni välillä hulluksi, kun kukaan ei oikeasti edes tiedä kuinka paljon lapsettomuus todella minua painaa ja ahdistaa, ja kuinka olen menettänyt itsetuntoni ja naiseuteni. Ihmiset ympärilläni luulevat kaiken olevan hyvin ja minun nauttivan elämästäni; olen viimein löytänyt hyvän miehen ja rakastamme toisiamme kovasti, olemme ostaneet unelmakodin sekä olen saanut vakituisen työpaikan. Kaikki onkin päällisin puolin oikein loistavasti.

Blogin avaaminen oli oikeastaan hetken mielijohde sunnuntaisen tunteenpurkauksen johdosta. Olen joskus teininä kirjoittanut päiväkirjaa, mutta jotenkin perinteisen päiväkirjan pitäminen ei ole enää luontevaa. Olen paljon lukenut erilaisia blogeja, erityisesti lapsettomuuteen liittyen ja olen saanut niistä paljon vertaistukea. En koskaan kuvitellut itse kirjoittavani blogia, mutta sitten tuli vain sellainen olo että on pakko alkaa kirjoittaa jonnekin tuntemuksiani ja eihän se minulta pois ole jos joku pystyy samaistumaan tilanteeseeni sekä saa blogistani edes hieman vertaistukea.


maanantai 5. syyskuuta 2016

Tarinamme tähän pisteeseen

Apua, ensimmäinen oikea postaus! Aloitan siis kertomalla tarinamme yrityksen aloittamisesta tähän päivään saakka.

Lopetin e-pillerit melkein kymmenen vuoden käytön jälkeen tammikuussa 2015. Aluksi ajattelimme että tulee jos on tullakseen, ja kovin naiivisti ajattelinkin meillä tärppäävän nopeasti. Olin innoissani, ja malttamaton. Kiertoni pillereiden lopetuksen jälkeen oli oikeastaan heti normaali, neljä ensimmäistä kiertoa 33-36 päivää jonka jälkeen aika tasaisesti 26-29 päivää. Syksyllä reilun puolen vuoden yrittämisen jälkeen aloin hieman turhautumaan ja ihmettelemään miksi tärppiä ei kuulu. Harrastimme seksiä kuitenkin tasaisesti n. kaksi kertaa viikossa ja olin tietoinen tärppipäivistä (en kuitenkaan tuntenut ovulaatiota enkä käyttänyt ovulaatiotestejä säännöllisesti). 

Loppuvuodesta 2015 yrittämisemme kuitenkin palkittiin -hetkeksi. Kuukautiseni olivat useamman päivän myöhässä, ja raskaustestiin (eikä vain siihen yhteen..) piirtyi kuin piirtyikin kaksi viivaa, ja olin onneni kukkuloilla -viimein! Kuitenkin muutaman päivän päästä testien teosta alkoi kuukautiskivut ja runsas hyytymäinen vuoto, sekä raskaustestin viiva haalistui. Keskenmeno rv 5+2. Olin surullinen. En osannut itkeä, puhua tai tehdä mitään. Muutaman viikon päästä tapahtuneesta syntyi siskolleni pieni suloinen vauva. Ahdisti. Minun piti olla onnellinen tuosta pienestä rakkaasta lapsesta mutta samalla surin omaa menetystäni. Silloin romahdin ensimmäisen kerran ystävälleni. En minä kestänytkään.

Pari kuukautta keskenmenon jälkeen tuli yrityksen aloittamisesta kuluneeksi vuosi. Soitin samantien terveysasemalleni ja sain lähetteet peruslabroihin sekä ajan lääkärille hyvin pian. Lääkäri teki normaalin gynekologisen tutkimuksen sekä käytiin läpi perustietoja. Labratulokset olivat normaalit eikä tutkimuksessa tullut esille mitään poikkeavaa. Lääkärin mielestä olin nuori, hyvinvoiva nainen jolla on hyvät mahdollisuudet raskautua ja saada terve lapsi huolimatta yhdestä keskenmenosta. Tämä oli vain "harjoituskierros"."Nauttikaa toisistanne kun vielä voitte älkääkä pitäkö kiirettä, kyllä se lapsi sieltä tulee". Niin. Mutta jos jotain haluaa oikein kovasti.

Lääkärikäynnistä meni kaksi viikkoa. Kuukautiset myöhässä. Raskaustesti jälleen positiivinen. Jospa nyt? Tai jospa sittenkään ei. Kesken työpäivän kohtalokas rv 5+2 ilmoitti jälleen tulostaan. Kipuja. Verta. Keskenmeno. Minussa on oltava jotain vikaa. 

Keskenmenon jälkeen ei seuraavia kuukautisia kuulunut. Raskaustesti positiivinen. Ei taas, ajattelin. Tai entä jos kolmas kerta toden sanoo? Samalla kun halusin raskautta pelkäsin sitä. En uskaltanut ajatella tulevaa. Päivä kerrallaan. Meni päiviä. Tähänastisten raskauksieni kohtalokas 5+2 antoi tällä kertaa armoa. Jospa sittenkin! Uskalsin hieman luottaa. Mieheni kysyi varovasti "miltä tuntuu, voisimmeko nyt onnistua?". En tiedä. Toivon niin. En tiennyt kuinka jaksan mahdollisen kolmannen keskenmenon. Ainakin sen jälkeen pääsisin jatkotutkimukseen ja vikani löydettäisiin, saisin apua ja voisimme ehkä onnistua. Ehkä. 

Rv 7+1. Verta. Kipuja. Epätoivoa ja itkua. Kolmas keskenmeno. Olin hajalla.

Menin terveyskeskuksen ohjeen mukaan varaamalleni varhaisultraan vajaa viikko keskenmenon jälkeen. Kohtu tyhjä. Ainakin kroppani osaa tyhjentyä, lääkkeet ja kaavinnat tästä vielä puuttuisi.. Terveydenhoitaja sanoi munasarjani olevan selkeästi monirakkulaiset, ja hän varasi nopealla aikataululla ajan seksuaaliterveysneuvolaan naistentautien erikoislääkärille lapsettomuustutkimuksiin. Olin helpottunut. Vikani on löydetty ja saisin apua.

Lapsettomuustutkimuksissa minusta on ultrattu munasarjat, joissa ei monirakkulaisuutta lääkärin mielestä ole ollenkaan. Hän oli kovin ihmeissään terkkarin tekemästä havainnosta.. Kohdun limakalvo normaali. Kaikki labrat hyytymistekijoistä hormonikokeisiin ovat normaalit. Ovulaatio tapahtuu eikä estettä raskautumiselle saati syitä keskenmenoille löytynyt. En tiennyt olinko iloinen vai surullinen saamistani "terveen" papereista. Lääkärin mielestä voimme hyvin jatkaa yritystä 1-1,5 vuotta (!), ja jos raskautta tai lasta ei tähän mennessä kuulu on syytä hakeutua uudelleen vastaanotolle miettimään jatkoa. Jos raskaaksi tulen on otettava yhteys lääkäriin ja saan raskauden tueksi varmuuden vuoksi hormonilääkityksen vaikkei mitään hormonivajetta löytynytkään. Mielestäni tämä 1,5 vuotta on aika pitkä aika odotella ja toivoa parasta, mutta toisaalta tahdon itsekin vielä yrittää luomuna koska mahdollisuudet siihen meillä kuitenkin pitäisi olla. Lapsettomuushoidot ovat varmasti raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin emmekä vielä tässä vaiheessa niihin lähde (emmekä vielä kunnallisella puolella hoitoihin pääsisikään).

Tällähetkellä yrityskiertoja on kertynyt 18. Jos olen pysynyt laskuissani.

Minä

Olen vajaa 30-vuotias nainen, joka painii lapsettomuuden ja keskenmenojen keskellä. Yritystä takana vajaa kaksi vuotta, tuloksena kolme keskenmenoa. Ajatusteni kanssa olen umpikujassa, minun on vaikea avautua ajatuksistani ja kokemuksistani kenellekään täysin, joten halusin aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen jotta saan pidettyä itseni jonkunlaisessa järjessä. Tilanteestamme olen kertonut muutamalle ystävälle, joilta olenkin tukea hyvin saanut, mutta en halua kuormittaa heitä liikaa. Mieheni ei asialla juurikaan stressaa, lohduttelee minua huonoina päivinä, mutta tuntuu ettei hän voi ymmärtää miltä tämä kaikki tuntuu naisena ja kuinka olen kadottanut itseni ja itsetuntoni.

En ole äidinkielen superlahjakkuus, enkä ole koskaan kirjoittanut blogia. Vaihtoehtona olisi ollut kynä ja päiväkirja, mutta halusin kuitenkin hieman nykyaikaisempaa tapaa purkaa ajatuksiani. Sallikaa siis vapaamuotoinen kirjoitustyyli ja kirjoitusvirheet. En odota suurta lukijavirtaa, enkä tavoittele blogille minkäänlaista suosiota, toki olen iloinen jos joku saa pienintäkin vertaistukea teksteistäni. Voi olla että jossain vaiheessa suljen sen kokonaan muiden luettavista. Aika näyttää. Henkilöllisyyteni pidän salassa asioiden arkaluontoisuuden vuoksi. Jos tunnistat minut teksteistä, toivoisin että annat minun pitää anonyymiyteni ja pidät tekstit omana tietonasi.