Ompas kulunut taas tovi kun olen kirjoitellut. Olen jotenkin ollut henkisesti niin poikki etten ole saanut aikaiseksi vaikka piti kirjoitella jo ajat sitten. Nyt mennään jo viikolla 32! Aika menee hurjaa vauhtia ja silti tuntuu matelevan. Olen jäänyt jo kotiin muutama viikko sitten koska vointini alkaa olla jo aika raskas. Virallinen äitiyslomani alkaa noin kolmen viikon päästä.
Olen kärsinyt jo pidemmän aikaa todella järkyttävistä liitoskivuista. Esikoisestakin ne oli pahat mutta tuntuu että nyt on vielä tuplasti pahemmat. Varmasti esikoisen perässsä juokseminen (haha, en siis todellakaan juokse saati pysy perässä) vaikuttaa tähän. Supistelee paljon, ei kipeästi, mutta todella napakasti (paitsi yhtenä iltana jolloin olin jo lähellä soittaa synnärille, kun supistuksia tuli jatkuvasti ja alavatsaan koski kuin kuukautiset alkaisivat, kipu säteili reisiin eikä meinannut helpottaa levossakaan). Olen siis näiden takia ollut lähinnä kotona, kun ei jaksa liikkua enää missään. Tai jos hetkellisesti jaksaa niin virhe, olen entistä kipeämpi pienenkin ponnistelun jälkeen. Tuntuu että olen vankina kehossani tällä hetkellä ja olen henkisesti väsynyt tähän tilaan. Taitaa olla ennemmin sääntö kuin poikkeus että kyllä ainakin yhdet itkut päivässä tulee tirautettua ihan vain toivottomuuttani. Yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja eihän tässä oikeasti olisi enää kauaa jäljellä.
Olen kaivellut viimeviikolla esikoisen vauvanvaatteet ja tavarat varastosta esille, pessyt sata koneellista pyykkiä ja tehnyt tilaa tavaroille. Samalla kerännyt vanhoja tavaroita ja järjestänyt kirpputoria. Uskomatonta miten meidän iso kaksi ja puolivuotiaamme on niihin pieniin pöksyihin ja bodyihin mahtunut <3 On kyllä ajoittain vieläkin vaikeaa uskoa että meille on ihan kohta oikeasti syntymässä toinen lapsi! Vielä on paljon järjesteltävää ja joitakin ostoksia tehtävänä ennen pienen syntymistä. Tuntuu että tällä toisella kierroksella sitä tuppaa jättämään kaiken viimetinkaan eikä samalla tavalla hössötä kuin ensimmäisen kanssa. Ehkä ihan hyväkin, esikoisen kanssa tuntui että kaiken piti olla täydellistä, joka on aika uuvuttavaa loppupeleissä. Nyt uskon että kunhan perustarvikkeet on kunnossa niin kaikki sujuu omalla painollaan.
Esikoinen odottaa innolla pikkusiskoaan. Hän halaa ja pussailee vatsaani joka päivä ja puhuu siskosta paljon. Tänään aamulla hän kertoi että "pikkusisko rakastaa minua". Oi ja voi <3
