keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Raskaushäpeää

Työkaverini kärsii kaiken päättelemäni mukaan lapsettomuudesta. Hänellä on 10 vuotta kestänyt suhde, ikää yli 30 ja hän on joskus vihjaillut kuinka "kaikki eivät voi omaa lasta saada". Omasta raskaudestani hänelle kertominen oli niin vaikeaa, ja kun tilanne tuli että oli vain pakko avata suuni koin suunnatonta häpeää ja ahdistusta raskaudestani. Miksi minä sitten kuitenkin onnistuin ja toinen ei? Huomasin työkaveristani samantien että hän oli uutisestani järkyttynyt, eikä tiennyt mitä sanoa. Kyllä hän viimein onnitteli. Töissä nähdessämme hän selkeästi alkoi välttelemään minua eikä kertaakaan ole kommentoinut raskauttani. Ymmärrän häntä täysin, itse olin aivan samanlainen. Jätin jopa tapaamatta hyviä ystäviäni sen vuoksi että he olivat raskaana tai saaneet juuri lapsen. Tai jopa siksi että joku saattoi olla raskaana. En vain pystynyt. Haavat olivat liian auki nähdäkseen toisten onnen. Viime kesänä erästä tuttua ohimennen nähdessäni en muka edes huomannut hänen vauvavatsaansa.

Tiedän että saan olla onnellinen raskaudestani eikä minun sitä tarvitse häpeillä. Kuitenkin kun takaraivossa on se suuri ahdistus jonka jokainen vauvamaha ja kahvipöytäkeskustelu vauvoista ja raskaudesta sai aikaan olen ollut aika varovainen. En tuo raskautta juurikaan ilmi, puhun asiasta varoen mutta tietenkin kysyttäessä voin asiasta keskustella ihan normaalisti. En vain halua tuottaa mielipahaa tai ahdistusta kenellekään jolle asia voisi olla arka. Edelleen usein mietin nähdessäni raskausvatsan tai pienen vauvan kuinka nuokin varmaan ovat samantien onnistuneet. Kyllä aika varmaan parantaa.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kuulumisia rv 26

Täällä mennään jo raskausviikolla 25+4. Olen monta kertaa ollut aikeissa kirjoittaa mutta lähiaikoina on ollut niin paljon puuhaa (vaikkei oikeasti mitään kummempaa ole ollutkaan) että kirjoittaminen on aina vain lykkääntynyt.

Vointi on suht tasaista, olen ollut sairaslomalla jonka jälkeen palasin muutamaksi päiväksi töihin ottamaan vauhtia lomalle. Töihin paluu tuntui kamalalle, olin navasta alaspäin niin kipeä ja ensimmäiset lomapäivät meni itkiessä ja kiukutellessa kun olin niin väsynyt ja kipeä. Lomalla teimme lähinnä kotihommia, ja vietimme miehen kanssa aikaa kotosalla. 

..ja laitoimme vauvalle huonetta! Nyt olen antanut tuon pienen huoneen oven olla auki, jotta voin jäädä oven suuhun vain ihmettelemään, että meille ihan oikeasti tulee vauva, että meillä on nyt suloiset tapetit seinällä ja pinnasänky kasattu. Aikaisemmin koko huoneen läsnäolo sai minut todella ahdistuneeksi ja pidin ovea aina kiinni. Pahinta oli vieraat jotka kyselivät mitä olemme suunnitelleet huoneeseen, jotkut jopa suoraan vihjailivat koska aiomme sinne lapsen hankkia. Silloin vastasin van tekopirteästi että "hehheh, empäs tiedä", ja kuinka aiomme ostaa sinne vierasvuoteen ja sisustaa jotenkin muka kivasti. Tosiasiassa surin tuota ylimääräistä huonetta joka vain muistutti siitä kuinka olin viallinen.

Mutta itse raskausajan kuulumisiin. Toissa viikolla olin tosiaan muutaman päivän töissä ennen lomaani ja liitoskivut olivat edelleen pahoja. Sinnittelin nämä muutamat vuorot koska tiesin jääväni lomalle enkä vain jaksanut mennä taas lääkäriin. Noiden työpäivien jälkeen sain tuntea taas jonkin verran supistuksia, jotka kyllä helpottivat lomaviikolla, kunnes.. Vimeviikolla loppuviikosta alkoi taas satunnaisesti supistella. En niistä säikähtänyt sillä näillä viikoilla voi harjoitussupistuksia jo tullakin. Viikonloppuna kuitenkin pitkä ajomatka ja ystävän muutossa oleminen (en siis kantanut mitään painavaa!) sai supistukset yltymään ja autossa supistikin hellittämättä useamman tunnin! Kyllä siinä jo ehti miettiä kaikenlaista ja olin jo viittä vaille etsimässä naisten akuutin puhelinnumeroa, mutta onneksi kotiin päästyä olo helpotti ja nukuinkin oikein sikeästi. Sunnuntaina sitten pikkuisen järjestelin varastoon meneviä tavaroita ja supistukset löysivät taas luokseni. Kävin eilen neuvolan lääkärillä, joka tarkisti paikat huolellisesti, kaikki oli hyvin eikä vauvalla ollut hätää. Sairaslomaa sain reippaasti vaikka ensin tuntui että sai taas selitellä todenteolla miksi en tuntenut oloani työkykyiseksi.

On kyllä vaikeaa välillä arvioida mikä kuuluu normaaliin raskauteen ja milloin on syytä olla huolissaan. Onneksi kuitenkaan mitään suurempaa vaivaa tai säikähdystä ei ole ollut ja pääasiassa kaikki on sujunut hyvin. Vauva potkii jo todella paljon ja koko maha heiluu kun pieni hyppii ja tekee kieppejä. Mieskin siis tuntee liikkeet jo todella hyvin. Vielä on matkaa maaliin mutta aika luottavaisin mielin olen <3

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Neuvolaa ja saikkua rv 23

Tänään mennään jo raskausviikolla 22+5. Yllättäen aika meneekin jo kovaa vauhtia ja laskettuun aikaankin on alle neljä kuukautta! Olen ollut jo 1,5 viikkoa sairaslomalla liitoskipujen vuoksi, ja ensiviikolla pitäisi mennä sitten kokeilemaan miltä työnteko tuntuu. Kivut ovat toki helpottaneet kun ei ole tarvinnut tehdä mitään raskasta, mutta heti kun fyysistä rasitusta tulee enemmän alkaa lantion alueella sekä lonkissa tuntumaan. Tuntuu mahdottomalta ajatella että töihin paluuni sujuisi ilman kipuja ja pystyisin oikeasti kävelemään ja olemaan jaloillani, saati nostelemaan jne koko päivän ajan. No mutta sen näkee sitten kokeilemalla joten turha etukäteen asiaa sen kummemmin miettiä.

Neuvolassa ei oikeastaan tapahtunut mitään sen kummempaa. Otettiin perusmittaukset, sf-mitta sekä kuunneltiin sydänäänet. Käytiin läpi Kela-asioita ja muuta pientä mitä tuli mieleen. Ja sain tietenkin raskaustodistuksen. Eniten ahdistusta aiheuttaa 8kg painon nousu mutta yritän olla ajattelematta asiaa. Olen aina ollut kova tuijottamaan vaakaa ja tiesin jo etukäteen painon nousun tuottavan ahdistusta. Olen kuitenkin liikkunut joka viikko sen mitä olen pystynyt ja syönyt normaalisti enkä juurikaan herkutellut, joten en usko että syömällä olen näitä kiloja saanut. Parempi vaan koittaa olla ajattelematta koko asiaa, painoa väistämättä tulee nyt lisää ja se on aivan normaalia.

Mieli on ollut kovin oikutteleva oikeastaan koko raskauden ajan, huomaan keskenmenojen kummittelevan takaraivossa välillä rajustikin. Olen jotenkin joka asiasta todella herkillä ja tuntuu että pienikin vastoinkäyminen ja kinastelu saa minut vetistelemään ja aivan ylidramaattiseksi. Varsinkin vauvaan liittyvät asiat (hankinnat, nimi asiat, kummivalinnat yms.) ovat minulle aivan erityisen arkoja ja tärkeitä. Mietin usein edellisiä raskauksia ja tuntuu että vaikka ymmärrän nyt raskauden suurella todennäköisyydellä päättyvän elävän lapsen syntymään olen jotenkin todella kiinni menetyksissä, ja koen edelleen olevani huono ja epäonnistunut. Seuraavassa hetkessä taas saatan herkistellä kuinka viimein onnistuimme ja pystyn sittenkin tekemään miehestäni isän. En malta odottaa sitä että pieni syntyy ja saamme hänet viimein syliimme. Hän on varmasti aivan mielettömän kaunis vauva <3