Juuri kun kuvittelin edes hieman hallitsevani tilannetta voinkin kirjoittaa tälle illalle toisen postauksen. Katsoin illalla Kadonneen Jäljillä ohjelman. Jaksossa Venäjältä adoptoitu nuorimies etsi biologista äitiään ja sisaruksiaan. Jakso sai minut taas tuntemaan surua ja katkeruutta. Kuinka joku voi antaa pois oman lapsensa? Toisaalta tarinassa oli myös hyväkin puoli - poika löysi äitinsä ja sisarensa, sekä sai kysymyksiinsä vastauksia. Äiti ja poika molemmat itkivät ensitapaamisessa. Selvisikin, että poika oli huostaanotettu äidin alkoholinkäytön seurauksena. Ymmärrän toki ettei elämä aina ole niin mustavalkoista. Tuntuu vaan niin epäreilulta, kuinka ihminen joka ei ole sitoutunut tai kykenevä lapsestaan huolehtimaan tulee raskaaksi, saa lapsen - tässäkin tapauksessa monta lasta. Miksi me jotka niin haluamme, yritämme ja olemme valmiita tekemään mitä vain lapsen vuoksi emme kuitenkaan lasta saa? Olenko jotain elämässäni väärin tehnyt ja tämä on minulle rangaistus? Enkö kykenisi huolehtimaan lapsesta? Olisinko huono äiti?
Tuntuu että nykyään en pysty mitenkään väistelemään ajatuksiani lapsettomuudesta. Niin moni asia tuo tämän surullisen tarinamme mieleeni. Tv-ohjelmissa, radiossa, kahvitauolla töissä, kaupassa, salilla, kampaajalla.. Joka paikassa näkee lapsiperheitä, äitejä, isejä, vauvoja. Kuulee juttuja raskaudesta, perhearjesta ja lasten syntymäpäivistä. Onnekseni edes syksyn ja kylmän ilman tulo on onnistunut piilottamaan toinen toistaan kauniimmat raskausvatsat takkien alle. Mutta facebook ei näitä ilouutisia suodata, se ei anna armoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti