lauantai 26. marraskuuta 2016

4+1

Viikko ensimmäisestä haaleasta haamunpoikasesta. Minulla on vaarallisen rauhallinen ja luottavainen olo. Ajoittain havahdun siihen että tekisi mieli läimäyttää itseä poskelle ja huomauttaa kuinka alussa olemme, ja kuinka edellisten raskauksien kanssa kävi. Olen havahtunut mietiskelemästä kuinka sisustaisimme lapsen huonetta ja millaista elämämme lapsen kanssa tulisi olemaan. Ei kai se väärin ole haaveilla, mutta tuntuu että minulla ei siihen ole lupaa. Ei vielä.

Mies on silminnähden onnellinen. Meillä on ollut viimeinen viikko pullollaan hellittelyä ja pusuttelua. Hän silittelee paljon vatsaani ja tulee luokseni antamaan haleja. Viimeyönä nukahdimme lusikkaan missä mies piteli kiinni vatsastani. Tuntuu että olemme entistä rakastuneempia. On jotenkin rikollisen hyvä olla, pelkään herääväni tästä unesta. Kaikesta pelosta huolimatta, aion nauttia tästä niin pitkään kuin mahdollista. Tämä onni voi kääntyä epäonneksi milloin tahansa, sen tiedän paremmin kuin hyvin.

Oireita on jonkin verran. Uskomaton väsymys. Siis lamauttava. Kahvi ei uppoa, ja muutenkin aamulla tuntuu olevan hieman huono olo, kuin olisin kipeänä tai krapulassa, aamupalakaan ei oikein maistu entiseen tapaan. Vatsaa juilii ajoittain. Välillä pelkään kipujen voimistuvan ja kaiken onnen loppuvan. Rinnat ovat hieman painavat mutta eivät kipeät, nännit ovat tummentuneet hieman. Mutta tämä turvotus. Minusta tuntuu kuin joutuisin jo nyt piilottelemaan vatsanseutua! Muistan tämän oireen myös edellisistä raskauksista. Pissallakin saa käydä tiheämmin. Minua oireet eivät haittaa. Päin vastoin, kestän mitä tahansa kunhan saan pienen syliimme saakka.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti