sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Mietteitä kertomisesta

Tänään on rv 10+2. Odotan kovasti nt-ultraa ja sitä että sen jälkeen voi jo hieman uskaltaa kertoa raskaudesta, eikä tarvitse niin kovasti piilotella. Jotenkin minulla on hyvä ja varma olo siitä että kaikki olisi hyvin. Kaikki oireet ovat niin selkeitä ja olo on todellakin "raskas", etten osaa pelätä pahinta. Tietenkin tiedän kaiken olevan mahdollista ja minun taustoillani jopa aika todennäköistä. Olen itsekin ihmetellyt kuinka rennosti olen pystynyt olemaan. Haluan kuitenkin uskoa että mekin voimme viimein onnistua <3

Olen kovasti miettinyt sitä kun alamme kertomaan raskaudesta vanhemmillemme ja ystäville, kuinka paljon tätä tarinaa haluamme kertoa. Aiemmin ajattelin että sittenhän keskenmenoista voisi kertoa ja ei sillä niin enää väliä olisi jos läheisimmät saisivat tietää. Olen kuitenkin asiaa enemmän pohtiessani kallistunut kuitenkin siihen että en halua avata taustoja sen enempää. Yritysaika ja keskenmenot ovat olleet niin stressaavia ja kamalia kokemuksia etten halua asiaa ihmisten ihmeteltäväksi, vielä vähemmän kaipaan kenenkään sääliä. Koen edelleen olevani se viallinen, nainen joka ei tehtäväänsä pysty suorittamaan. En jaksaisi käsitellä asiaa enää uusien ihmisten kanssa. Luulen että itsellänikin suurin käsittelyvaihe on vielä edessä. Asiat ovat menneet nyt niin suurella vauhdilla eteenpäin etten ole edes ehtinyt miettimään mitä kaikkea meillä onkaan takanamme. Lisäksi en usko että useimmat edes ymmärtäisivät kuinka suuri ja vaikea asia on minulle ollut. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti