Löysässä hirressä

Olo on niinkuin otsikossa lukee, tuntuu että roikun löysässä hirressä jossa odotan lopullista tuomiota ja ajoittain saan pieniä toivon välähdyksiä.

Nyt on siis rv 8+3.

Lauantai-iltana siis wc käynnillä lorati pönttöön verta. Tuoreen näköistä verta, ei hyytymiä tms. Sen jäljeen meni melkein vuorokausi kun vuotoa ei näkynyt. Kunnes eilen taas wc käynnillä pönttöön tippui pari tippaa. Sen jälkeen vuotoa ei ole taaskaan ollut tippaakaan. Kipuja ei ole, pientä painon tunnetta alavatsalla ja juilintaa,. Nekin voi olla aivan normaaleja tuntemuksia mutta nyt kiinnitän niihin vain huomiota koska seuraan oloani koko ajan. Välillä tuntuu että raskausoireetkin ovat helpottaneet, mutta illalla kun otin rintaliivit pois oli kyllä rinnatkin aivan niinkuin aikaisemmin, kovat, turvonneet ja kipeät. Herätessäkin oli huono olo nälän vuoksi, sekä vatsa sen kun pyöristyy. Olen kyllä psyykannut itseäni kohtaamaan pahimman, yritän olla toivomatta liikaa. Ainut toiveeni on nyt se, että jos tämä todella on keskenmeno, se alkaisi nyt spontaanisti kunnolla eikä vaatisi tyhjennyslääkkeitä tai muita toimenpiteitä.

Soitin tänään neuvolaan ja sain ultraan ajan huomiselle aamulle. Sitten ollaan viisaampia eikä tarvitse enää arvuutella. Jännittää ja pelottaa niin paljon että huomenna ei varmaan happi kulje.

Ei taas

Nyt ollaan raskausviikolla 9, tarkemmin 8+2. Ollaan ainakin toistaiseksi. Eilen rv 8+1 illalla lorahti pönttöön verta. Sitä tuli ehkä pari ruokalusikallista, juurikin lorahtamalla kerralla. Nyt on aamu ja eilisen jälkeen siteeseen ei ole tullut pisaraakaan, pyyhkiessä ei ole tullut pisaraakaan. Kipuja ei ole vielä ollut. Vessassa olen rampannut jatkuvasti, joka kerta kauhuissani tuijottanut pönttöön ja paperiin.

Epätodellinen olo. En voi uskoa että mulle taas käy näin. Vai käykö? Mä en uskalla tällä hetkellä toivoa yhtään mitään. Tuntuu että on vain parempi odottaa keskenmenoa, ei mun kohdalla verinen vuoto ole ennenkään kovin hyvä merkki ollut. Surettaa niin paljon ettei mitään rajaa.

Meidän viides raskaus. Ja mahdollisesti neljäs keskenmeno. Mä en jaksa tätä.

Kiitollinen kaikesta

Nyt kun olemme olleet kotona kolme viikkoa, on arkeemme muodostunut jo omanlaisemme rytmi. Vauva nukkuu yöt todella hyvin eikä herää kun 1-2 kertaa yössä. Päivisin pieni valvoo jo yllättävän paljon ja tarkkailee paljon ympäristöään. Sairaalassa tyttö ei oppinut rinnalle, mutta kotiin päästyämme imetys on lähtenyt sujumaan todella hyvin ja painokin noussut huimasti. Vauvan hoito tuntuu luontevalle ja tytöllä on myös paras mahdollinen isi joka hoitaa häntä myöskin niin taitavasti, pusuttelee ja pitää kainalossa <3 Sitä on niin ihanaa katsoa.

Itse olen toipunut synnytyksestä todella hyvin. Olen pystynyt jo lenkkeilemään usean kilometrin lenkkejä ja olo alkaa tuntumaan muutenkin normaalita. Jälkivuotoa tulee enää aivan milli päivässä, toivotaan että sekin loppuisi jo pian kokonaan. Olen aivan ihmeissäni kuinka nopeasti olenkin palautunut, täytyy olla kiitollinen!

En vieläkään pysty uskomaan tätä kaikkea todeksi. Olen niin kiitollinen että tämä pieni nyytti meille viimein suotiin. Välillä kun katson vauvaa ja erehdyn miettimään kaikkea mitä matkan varrella on tapahtunut, on kyyneleitä vaikea niellä.. Kuinka vaikeaa meillä oli, kun ei voinut tietää saadaanko me koskaan elävää lasta. Kuinka masentunut olin, kuinka kaikki pyöri vain kuukautiskiertojen ja ovulaatioiden ympärillä. Ja ne kaikki negatiiviset raskaustestit, puhumattakaan niistä positiivisista jotka menivät kesken. Kun ensin annettiin toivoa ja sitten kaikki vietiin pois. Haavoja vielä parannellaan, mutta uskon kuitenkin että kokemukset ovat vahvistaneet minua ihmisenä sekä lujittanut parisuhdettamme.

Huoli pienestä ei toki lopu varmasti koskaan. Edessä on muutama kontrolli käynti sairaalassa ja voimme vain toivoa että kaikki on kääntynyt parhain päin eikä jatkotoimenpiteitä tarvita. En tahdo avata näitä sen enempää jottei tekstini kohta ole liian tunnistettava.

En tiedä kuinka blogin tulee käymään, ehkä välillä käyn kirjoittelemassa tuntemuksia silloin kun siltä tuntuu. Vauvan syntymä on tuonut jonkin verran ikäviä muistoja pintaan, joten voi olla että vielä tarvitsee purkaa ajatuksia. Seuraan toki muiden blogeja aktiivisesti ja olenkin niin onnellinen kun saa lukea täältä niin paljon hyviä uutisia nykyään. Paljon onnea ja tsemppiä teille jotka pienen sykkeen olette ultrassa nähneet, ja teille joilla synnytys on käsillä <3 Olen hengessä mukana.

Mielen avausta

Täällä mennään jo raskausviikolla 28, ja aika luottavaisin mielin olen. Vatsa alkaa olla jo melkoinen, vauvaa potkii kovasti ja liitoskivut alkavat vaivaamaan todenteolla vaikka olenkin ollut sairaslomalla. Muuten kaikki on aika mukavasti mennyt.

Meillä oli juuri neuvolakäynti, jossa puhuimme perheen voimavaroista ja jaksamisesta. Juttelu ajautui keskenmenoihin ja niistä aiheutuneeseen ahdistukseen. Terkkarimme ehdotti että voisin käydä juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa mieltä vaivaavista asioista. Olen miettinyt useinkin että ulkopuoliselle puhuminen voisi olla hyvä juttu, ja olen nyt enemmän kuin tyytyväinen että pääsen hieman avautumaan. Sairaanhoitaja soittikin jo aika pian neuvolakäynnin jälkeen ja täytyy sanoa että jo pelkästään puhelimessa puhuminen ja ajan sopiminen sai mielen herkäksi. Saa nähdä kuinka tulen käynnistä selviämään. Mielestäni keskenmenotaustan (ja pitkän yrityksen) omaavalta voisi jo ensimmäisen neuvolan yhteydessä kysyä olisiko tällaiselle keskusteluavulle tarvetta, minä ainakin olen sen verran ujo ottamaan asiaa esille oma-aloitteisesti. Minustakaan ei varmasti ulospäin näy mikään ahdistus tai epävarmuus, joten ulkokuoren perusteella tilanteen arvioiminen ei ole luotettava tapa. Toki ensimmäisellä neuvolakäynnillä meillä oli sijainen, joka ei vaikuttanut yhtään niin pätevältä kuin mitä oma neuvolatätimme on, joten olisiko ollut hoitajan ammattitaidostakin kiinni.

Vauvalle olemme hankkineet lähes kaiken tarvittavan. Vaunut ja turvaistuin ovat vielä matkalla liikkeeseen, koska haluamaamme väriä ei pikkuputiikissa ollut valmiina. Mutta ne on tilattu! Pinnasänky on paikallaan, vaatteita ja tarvikkeita kaappi pullollaan. Nyt vain leppoisin mielin nauttimaan loppuraskaudesta. Äitiyspakkauskin on kelan asiointipalvelun mukaan matkalla, sitä odotellessa :)

Tulevaisuuden mietteitä

Mies on todella paljon puhunut jo kuinka haluaa ehdottomasti toisenkin lapsen, mutta minua ajatus ahdistaa aivan suunnattomasti. En todellakaan ole valmis edes ajattelemaan että ryhtyisin samaan kamalaan epätoivoiseen yrittämiseen ehkä enää koskaan. Epätoivoista kiertopäivien laskemista, ovulaation metsästystä, pakkoseksiä, piinailua, pettymistä. Negatestejä, plussatestejä, pelkoa, keskenmenoja. Itkua, masennusta, surua. Salailua ja sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Niin kovaa epätoivoa, että muistan kuinka viime syksynä ajattelin moottoritiellä ajaessani että mitä väliä jos vaikka ajaisinkin tuon tunnelin seinään. Ei minulla ollut mitään väliä. Olin epäonnistunut ja viallinen, en toiminut niinkuin pitäisi. Minun olisi pitänyt hakea apua mutta olin liian arka puhumaan tunteistani kenellekään. Lapsettomuus on ollut heittämällä elämäni ykköskriisi, josta selviäminen vie varmasti vielä pitkän ajan.

En vain pysty enää elämään samaa uudelleen. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin, että ajattelutapa "tulee jos on tullakseen" muuttuu hyvin äkkiä pakkomielteiseksi kehon analysoinniksi, kellontarkkaan yritykseen ja sitä myöten samaan tuttuun, ahdistavaan oravanpyörään. Mies otti koko yritysajan ja keskenmenot aivan erilailla kuin minä, joten hänen on ehkä vaikea ymmärtää miksi olen niin vastaan toista lasta. Toisaalta on ihana tietää kuinka lapsirakas mieheni on, ja että hän on varmasti yhtä kovasti tätä vauvaa toivonut.

Tiedän että ajatukset voivat hyvinkin vielä muuttua mutta tällä hetkellä olen valmis vain yhteen lapseen ja nään tulevaisuutemme kolme henkisenä perheenä. Tälle pienelle haluan antaa kaikkeni ja olla niin hyvä äiti kun vaan voin. En tahdo pienen lapsuuden menevän hukkaan näkemällä ahdistuneen ja masentuneen äidin joka ei jaksa iloita pienestä ihmeestä vaan suree jo toisen lapsen yrittämistä. Toisaalta olen myös aina ajatellutkin että haluan vain yhden lapsen, jotenkin se tuntuu minusta luontevalta. Kun taas toisaalta olen niin onnellinen omasta sisarestani, hän kun on edelleen paras ystäväni.

Onneksi näitä ei tarvitse ajatella ja päättää vielä pitkään aikaan. Juuri nyt olen mielettömän onnellinen tästä lahjasta jonka viimein saamme. Aion nauttia raskaudesta ja tästä pienestä vauvasta täysillä <3

Neuvolaa ja saikkua rv 23

Tänään mennään jo raskausviikolla 22+5. Yllättäen aika meneekin jo kovaa vauhtia ja laskettuun aikaankin on alle neljä kuukautta! Olen ollut jo 1,5 viikkoa sairaslomalla liitoskipujen vuoksi, ja ensiviikolla pitäisi mennä sitten kokeilemaan miltä työnteko tuntuu. Kivut ovat toki helpottaneet kun ei ole tarvinnut tehdä mitään raskasta, mutta heti kun fyysistä rasitusta tulee enemmän alkaa lantion alueella sekä lonkissa tuntumaan. Tuntuu mahdottomalta ajatella että töihin paluuni sujuisi ilman kipuja ja pystyisin oikeasti kävelemään ja olemaan jaloillani, saati nostelemaan jne koko päivän ajan. No mutta sen näkee sitten kokeilemalla joten turha etukäteen asiaa sen kummemmin miettiä.

Neuvolassa ei oikeastaan tapahtunut mitään sen kummempaa. Otettiin perusmittaukset, sf-mitta sekä kuunneltiin sydänäänet. Käytiin läpi Kela-asioita ja muuta pientä mitä tuli mieleen. Ja sain tietenkin raskaustodistuksen. Eniten ahdistusta aiheuttaa 8kg painon nousu mutta yritän olla ajattelematta asiaa. Olen aina ollut kova tuijottamaan vaakaa ja tiesin jo etukäteen painon nousun tuottavan ahdistusta. Olen kuitenkin liikkunut joka viikko sen mitä olen pystynyt ja syönyt normaalisti enkä juurikaan herkutellut, joten en usko että syömällä olen näitä kiloja saanut. Parempi vaan koittaa olla ajattelematta koko asiaa, painoa väistämättä tulee nyt lisää ja se on aivan normaalia.

Mieli on ollut kovin oikutteleva oikeastaan koko raskauden ajan, huomaan keskenmenojen kummittelevan takaraivossa välillä rajustikin. Olen jotenkin joka asiasta todella herkillä ja tuntuu että pienikin vastoinkäyminen ja kinastelu saa minut vetistelemään ja aivan ylidramaattiseksi. Varsinkin vauvaan liittyvät asiat (hankinnat, nimi asiat, kummivalinnat yms.) ovat minulle aivan erityisen arkoja ja tärkeitä. Mietin usein edellisiä raskauksia ja tuntuu että vaikka ymmärrän nyt raskauden suurella todennäköisyydellä päättyvän elävän lapsen syntymään olen jotenkin todella kiinni menetyksissä, ja koen edelleen olevani huono ja epäonnistunut. Seuraavassa hetkessä taas saatan herkistellä kuinka viimein onnistuimme ja pystyn sittenkin tekemään miehestäni isän. En malta odottaa sitä että pieni syntyy ja saamme hänet viimein syliimme. Hän on varmasti aivan mielettömän kaunis vauva <3

Kiukkua, itkua ja ahdistusta

Olen pari päivää ollut super huonolla tuulella. Kaikki ärsyttää. Aivan kaikki. Olen todella sytytysherkkä, äkkipikainen ja pohdin asioita paljon yksin vetäen johtopäätökset. Päässäni pyörii miljoonia asioita mutten saa puettua niitä sanoiksi. Muutama ihan konkreettinen juttu kotona on ärsyttänyt ja saanut päässäni aivan valtavat mittasuhteet. Niitä kun sitten päässäni pyörittelee on soppa valmis. Lisäksi olen saanut järjestettyä itselleni aivan suunnattoman pelon siitä ettei pieni selviäkään. Ja sitä minä en osaa sanoa ääneen, en vaikka olen yrittänyt. Mies on tietenkin saanut sitten tämän kaiken sonnan niskaansa tänä iltana.

Julkaisin tässä hiljattain somessa kuvan jossa käy ilmi että olen raskaana. Minun ei ollut tarkoitus alunperin julkaista yhtään mitään vauvaan liittyen mutta sain ystäväni kanssa otettua niin kauniin kuvan aiheesta että hetken mielijohteesta julkaisin sen. Eihän kuvaa voinut heittää "hukkaan". Vuorokaudessa kuva keräsi n. 250 tykkääjää eikä elokuinen salaisuutemme varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Julkaisun jälkeen olen alkanutkin sairaalloisesti pelätä että vauva ei selviä vaan kuolee kohtuuni. Että joudun sitten perään kertomaan kaikille ettei mitään vauvaa tulekaan. Pelkoani on lietsonut se ettei liikkeet ole tuntuneet niin hyvin parin päivän aikana. Eilen vain yhden kerran ja tänään vasta nyt illalla kun olen itkenyt kolmatta tuntia kaikkia näitä ajatuksiani ja kiukkujani. Taisi pieni huomata että nyt ei ole äidillä kaikki hyvin. Äidillä. Kirjoitinko minä tuon. Voi kumpa minä ihan oikeasti saisin vielä olla äiti. 

Toki tiedostan että tässä vaiheessa liikkeet eivät tunnu säännöllisesti, mutta melkein kaksi viikkoa ne ovat tuntuneet päivittäin useasti niin tällainen hiljaiselo alkaa todellakin huolettaa. Olen hankkinut muutamia vauvan vaatteitakin jo, sekä valinnut vaunut, sängyn ja vaikka mitä muuta vauvalle. Olen viettänyt hullun lailla aikaa tietokoneella etsien vauvalle maailman suloisimpia tarvikkeita ja huoneeseen kaunista sisustusta. Olenko todellakin näin hurahtanut ja unohtanut tosiasiat? Ei raskausviikko 18 takaa yhtään mitään! Olen yhä se sama nainen joka menetti kolme aikaisempaakin pientä vauvan alkua. Ei neljäs keskenmeno olisi mikään ihme kohdallani. Ja jottei tosiasiat pääsisi unohtumaan tuli toisesta keskenmenosta kuluneeksi eilen tasan vuosi. Kolmatta "merkkipäivää" odotellessa joka on sekin jo alle kahden kuukauden päässä.

Kyllä nämä keskenmenot ja lapsettomuus ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet etten tule unohtamaan koskaan niitä tunteita. Minulle tämä taival on ollut elämäni raskainta aikaa. Tämän ulkopuolisen silmin onnellisen odottavan äidin sisällä on hauras, pelkäävä ja epävarma nainen jonka suurin unelma on tulla äidiksi.

Mietteitä kertomisesta

Tänään on rv 10+2. Odotan kovasti nt-ultraa ja sitä että sen jälkeen voi jo hieman uskaltaa kertoa raskaudesta, eikä tarvitse niin kovasti piilotella. Jotenkin minulla on hyvä ja varma olo siitä että kaikki olisi hyvin. Kaikki oireet ovat niin selkeitä ja olo on todellakin "raskas", etten osaa pelätä pahinta. Tietenkin tiedän kaiken olevan mahdollista ja minun taustoillani jopa aika todennäköistä. Olen itsekin ihmetellyt kuinka rennosti olen pystynyt olemaan. Haluan kuitenkin uskoa että mekin voimme viimein onnistua <3

Olen kovasti miettinyt sitä kun alamme kertomaan raskaudesta vanhemmillemme ja ystäville, kuinka paljon tätä tarinaa haluamme kertoa. Aiemmin ajattelin että sittenhän keskenmenoista voisi kertoa ja ei sillä niin enää väliä olisi jos läheisimmät saisivat tietää. Olen kuitenkin asiaa enemmän pohtiessani kallistunut kuitenkin siihen että en halua avata taustoja sen enempää. Yritysaika ja keskenmenot ovat olleet niin stressaavia ja kamalia kokemuksia etten halua asiaa ihmisten ihmeteltäväksi, vielä vähemmän kaipaan kenenkään sääliä. Koen edelleen olevani se viallinen, nainen joka ei tehtäväänsä pysty suorittamaan. En jaksaisi käsitellä asiaa enää uusien ihmisten kanssa. Luulen että itsellänikin suurin käsittelyvaihe on vielä edessä. Asiat ovat menneet nyt niin suurella vauhdilla eteenpäin etten ole edes ehtinyt miettimään mitä kaikkea meillä onkaan takanamme. Lisäksi en usko että useimmat edes ymmärtäisivät kuinka suuri ja vaikea asia on minulle ollut. 

Älä sydämes ääntä kadota

"Täydellisen kauniina, muttei vielä valmiina, älä sydämes ääntä kadota, poloinen, aurinkotuulessa."

Elviiran ja Raken Aurinkotuulessa -kappaleesta tuli minulle todella tärkeä edellisten raskauksien ja menetyksien aikana. Tässä kappaleessa on jotain taikaa, joka tuo pelon keskelle uskoa ja toivoa. Kun blogia aloitin ajattelin, että jos tulen vielä raskaaksi ja saan joskus kuulla pienen sydänäänet olisi se hyvä hetki julkaista tämä kappale blogissani. Jotenkin niiiin henkilökohtaista ja tärkeää minulle.

7+0

Nyt aletaan olla henkilökohtaisilla ratkaisunpäivilläni. Viimeisimmässä raskaudessa alkoi pieni tuhruttelu rv 7+0 ja rv 7+1 alkoi kunnon kivut sekä vuoto ja raskausmateriaali tuli ulos todella nopeasti. Onnekseni keskenmeno tapahtui aivan muutamassa tunnissa eikä vuoto yhteensäkään kestänyt kuin n. 4 päivää. Henkisesti kolmas keskenmeno oli raskain, olin kuitenkin jo noin kuukauden ehtinyt iloita raskaudesta. Lisäksi takana oli jo kaksi aikaisempaa keskenmenoa ja tämä kolmas oli jo ehtinyt pari viikkoa pidemmälle kuin edelliset joten sekin oli luonut uskoa. Viimeisimmässä keskenmenossa tunnistin myös raskausmateriaalin joukosta alkion/sikiön pään, joka kyllä on kirkkaana mielessä edelleenkin. En voi edes kuvitella kuinka kauheaa olisi saada keskenmeno tai joutua synnyttämään reippaasti pidemmälle kehittynyt sikiö.

Tulee olemaan niiiin piinaavat vuorokaudet ennen ensi viikkoista varhaisultraa. Toisaalta onneksi on työputki menossa niin päivät menevät nopeammin enkä ehdi niin ajatella. Toisaalta en jaksaisi olla yhtään töissä ja mielummin makaisin vaikka kotona, väsymys on todella rankkaa edelleen.

Kylläpäs tuli positiivinen postaus tasaviikon kunniaksi. No, tällaisia asioita tämä virstanpylväs ikävä kyllä minun mieleeni tuo.

Huhhuh

Rv 6+5. Aivan jäätävä olo ollut tänään, lähinnä aamulla ja aamupäivällä. En meinannut saada mitään alas aamulla eikä yökkäyksiltäkään vältytty. Töissä meinasin heti ensimmäisen tunnin aikana pyörtyä, piti jonkun aikaa istua ja keräillä itseään ennen kuin pystyi jatkamaan töitä. Jouduin tuon heikotuskohtauksen sattuessa kertomaan asianlaidan yhdelle työkaverilleni, joka sattui olemaan siinä tilanteessa. En vain kertakaikkiaan pystynyt näyttelemään että kaikki olisi hyvin. Enkä pystynyt valehtelemaan. Hänen ilmeensä jo kertoi että hän arvasi. Toisaalta, olemme keskustelleet paljon erilaisista asioista ja muutenkin pidän häntä todella luotettavana ja fiksuna tyyppinä, joten en missään nimessä usko että hän asiasta kenellekään kertoisi. Onneksi heikotus helpottui kun join hieman vettä ja söin hedelmän. Luojan kiitos minulla oli sattumoisin normaalia kevyempi työpäivä, olisin varmaan joutunut lähtemään kotiin kesken kaiken. Ei minusta olisi ollut mihinkään fyysiseen työhön. Väsymys jatkuu edelleen samanlaisena, mitään ei jaksaisi. Olen tätäkin tekstiä suunnitellut kirjoittavani jo ajat sitten mutten vain saanut aikaiseksi. Ja teksti on varmaan yhtä unista kuin on kirjoittajansakin, heh!

Olen ottanut aina tasaviikon vaihtuessa vatsakuvan itsestäni. Aluksi ajattelin sen olevan tyhmää ja että saisin varmasti keskenmenon jos alan jotain mahaani kuvaamaan. Mutta nyt ajattelen että keskenmeno tulee varmasti jos on tullakseen, eikä millään vatsakuvilla tai muulla yhtä typerällä asialla ole mitään tekemistä sen kanssa. Enemmän minua harmittaisi jos kaikki meneekin hyvin ja vauvan syntymän jälkeen minulla ei olisi mitään muistoja raskausajasta, koska olen vain koko ajan pelännyt keskenmenoa. Haluan edes yrittää nauttia tästä.

Väsymys

Tänään on rv 6+1. Minua on alkanut vaivaamaan uskomattoman lamaannuttava väsymys. Siis aivan kuin en olisi nukkunut yöllä ollenkaan! Työpäivät kuljen kuin hidastetusta elokuvasta, tuntuu etten kertakaikkiaan kykene liikuttamaan raajojani. Lisäksi pahoinvointi ja heikotus jatkuvat. Aamulla vaikea saada mitään alas ja puhalluttaa oikeastaan koko päivän, aivan kuin krapulassa olisi. Ruokaa pitäisi saada n. 2h välein ja ellei niin käy tulee todella kuvottava olo ja ruoan ajattelukin alkaa etomaan. Muutaman kerran päivässä tulee pieniä yökkäyksiä aivan puskista, mutta vielä olen säästynyt oksentamiselta. Lisäksi rintani ovat edelleen niin kipeät, että herään yöllä vaihtaessani asentoa. Myös pissalla saa edelleen juosta usein. Turvotuskin vain pahenee entisestään, ihan jännittää nähdä ketään kun vatsa niin pullottaa.

Vaikka olotila ei tällähetkellä ole fyysisesti mikään kovin fantastinen, olen silti jokaisesta yökkäyksestä ja oireesta kiitollinen ja henkisesti voin yllättävän hyvin. Jokainen päivä raskaana on parasta ikinä ja yritän nauttia tästä kaikista oireista ja peloista huolimatta. Koskaan en voi tietää seuraavaa päivää enkä edes minuuttia eteenpäin joten niin pienin pienin askelin edetään. Välillä havahdun haaveilemasta hieman ajassa eteenpäin, mietin kuinka vatsani kasvaisi, ja mitä kaikkea täytyisi hankkia. Kuitenkin pääasiassa elän tässä hetkessä ja ainut mitä uskallan ajatella ehkä tapahtuvan on varhaisultra ennen joulua. Sinne saakka kun pääsisimme ja saisimme ensimmäistä kertaa koskaan nähdä pienen ruudulla. En osaa edes kuvitella miltä se tuntuisi!

P.s. Meinasin pakahtua onneen kun mieheni ilmoitti tänään säästävänsä nyt rahaa jotta saadaan pienelle parhaat vaunut ja pinnasänky ikinä! Kumpa tämä onni ei loppuisi koskaan. ♡

Itsenäisyyspäivän kunniaksi 5+4

Vointi on ollut suhteellisen tasaista. Pieniä huonon olon aaltoja on ajoittain ollut varsinkin jos nälkä ehtii iskeä. Aamuisin ei oikein ruoka maistuisi mutta tiedän että on pakko syödä jos meinaa välttyä pahimmalta ololta. Kahvi ei maistu, sen sijaan appelsiinimehua kuluu tölkkitolkulla. Turvotus on edelleen kiitettävää sekä rinnat tuntuvat painavilta ja kipeiltä. Vatsassa tuntuu pientä juilimista ja pistelyä useinkin, ei kuitenkaan kovempia kipuja jotka olisivat sen kummemmin säikäyttäneet. Niin, ja vessassa joutuu juoksemaan normaalia useammin ja vatsa on kovalla.

Mielialasta en oikein osaa sanoa. Toisaalta olo on onnellinen ja toiveikas. Haluan uskoa että voimme onnistua. Yhtä hyvin kuin epäonnistua. Mutta ennenkaikkea onnistua. Tällä kertaa kuitenkin tukilääkityksenä Primaspan ja Lugesteron, joten uskon että mahdollisuudet onnistua ovat ihan hyvät. Välillä kuitenkin pientä paniikkia ja pelkoa ilmassa. Vessareissuilla tulee paperi syynättyä tarkasti mahdollisten vuotojen varalta sekä oireita tietenkin kyttään hullunlailla. Onneksi tulevat viikot ennen varhaisultraa ovat työntäyteisiä, joten ainakin toivon että aika kuluisi nopeammin enkä ehtisi niin murehtia tulevaa.

Nyt kuitenkin alan keskittymään itsenäisyyspäivän vastaanottoon kera herkkujen. Kaikille tasapuolisesti rauhallista itsenäisyyspäivää <3

Vatsakipu

Tänään on ollut aika oireeton päivä. Alkuillasta kuitenkin alkoi vatsaani yhtäkkiä koskea. Sellaista aaltomaista kipua, vähän niinkuin kuukautisten aikaan muttei ihan kuitenkaan. Ramppasin wc:ssä useaan otteeseen tarkastamaan tilannetta, mutta onnekseni mitään veristä vuotoa ei esiintynyt. Pikkuhiljaa vatsakipukin hellitti ja uskalsin hieman huokaista. Kerkesin jo miettiä kuinka joudun seuraavan postauksen tekemään keskenmenostani. (Kaikkea sitä paniikin vallassa miettiikin :D) On tämä vaan yhtä painajaista, vaikka niin ihanasta ja onnellisesta asiasta pitäisi olla kyse. Olen ikuisesti katkera etten voi nauttia joka hetkestä kuin normaalit odottavat äidit.

Raskausoireet ennen ja jälkeen plussan

Plussakiertohan oli minulla ns. lapsettomuusloma -kierto. Joka tietenkin epäonnistui ja loppukierron tarkkailinkin itseäni jo aivan entiseen malliin. Tässä postauksessa kerron kaikki oireet mitä olen merkinnyt ylös ennen ja jälkeen plussan. Joitakin oireita on ollut tavattavissa ihan negakierroissakin. Nyt 4+6.

Dpo 7 Illalla kova vatsakipu ja vatsassa kiersi, ei kuitenkaan ripulointia tms.
Dpo 8 Useamman päivän jo flunssassa/kurkku kipeä, aivastuttaa ja kuumeinen olo. Ennen ovista nännit kipeytyi ja kipeät vieläkin. Selkeitä unia useampana yönä jo. Haalean haalea haamu. 
Dpo 9 Jano, paineen tunne vatsalla, nännit kipeät, turvotus, ikenet kipeät ja haavoilla olleet pari päivää. Haamu vahvistunut.
Dpo 10 Heikottaa. Digiin "Pregnant", liuskatestiin edelleen vahvistunut haamu.
Dpo 11 Kuumeinen ja voimaton olo, aamupala ei maistunut mutta söin kuitenkin. Valkkaria paljon. Illalla aloitettu Lugesteron 200mg 1 x 3.
Dpo 12 Kova turvotus, pissattaa usein.
Dpo 13 Ei merkintöjä.
Dpo 14 Väsymys, turvotus, nälkä jatkuvasti. Ei tee mieli kahvia.
Dpo 15 Nälkä, väsymys, vähän huono olo.
Dpo 16 Rinnat turvonneet ja kipeytyneet. Epäusko raskaudesta, hätäisesti testattu vahvat viivat liuskatestiin.

Lisäksi vatsassa kuukautiskipumaisia jomotuksia, pistelyä sekä munasarjoissa pientä kipuilua välillä. Vatsa on ollut normaalia kovempana, en tiedä johtuuko myös siitä kun en ole kahvia juuri juonut.

Tänään soitin neuvolaan ja varasin ajan varhaisultraan. Jännitti todella paljon taas jälleen kerran. Ultran sain raskausviikolle 7+6. Hoitaja vaikutti mukavalle, vaikka lopussa hassusti kysyikin että "olette siis päättäneet jatkaa raskautta?". No joo ei melkein kahden vuoden yrittämisen ja kolmen keskenmenon jälkeen nyt sittenkään haluttaisi pitää tätä....

Lipuva aika

Tänään on rv 4+5. Aika tuntuu menevän niin hitaasti. Olen alkanut panikoimaan. Olen ahdistunut. Eilen tunsin pitkästä aikaa sen fyysisen ahdistuksen tunteen rinnassani kun mietin kuinka meidän käy. Pelkään että saan keskenmenon taas. Romahtaisin jos se tapahtuisi. En varmasti enää kestäisi. Ja entäpä vielä ajatus etten koskaan saisi omaa lasta. Olen kiukutellut miehellenikin ihan turhasta. Syytön hän minun ahdistukseeni on.

Vatsaa nipistelee ajoittain, kuin kuukautismaisia kipuja. Onneksi lieviä sellaisia. Kyllä minä tiedän mitä ne kovat kuukautismaiset kivut tarkoittavat. Muistan ne kyllä. Rinnat ovat todella raskaat ja kipeät. Väsyttää, nälkä ja palelee. Entäpä tämä turvotus. Housut ahdistaa ja täytyy ihan oikeasti piilotella vatsaa. Oli minulla edellisissäkin raskauksissa kaikenlaisia oireita. Ei niihin pidä sokeasti luottaa. Kuitenkin toivon että tällä kertaa ne eivät pääty yhtä surullisesti kun aiemmin. Toivon enemmän kuin mitään muuta.

En tiedä uskallanko soittaa vielä neuvolaan. Työvuorojen vuoksi olisi oikeastaan pakko jos meinaan saada ajan niin että käynti olisi työajan ulkopuolella. Juuri nyt en halua selitellä kenellekään yhtään mitään. Ehkä soitan huomenna. Tai perjantaina.

Olen miettinyt miltä meidän pieni näyttäisi. Olisiko hän tyttö vai poika? Kuinka sisustaisimme pienen huoneen? Mieskin tuntuu miettivän yllättävän paljon vauvaa ja sitä mitä se toisi tullessaan. Voi jospa saisin tehtyä hänestä viimein isän.

Pelko

Ihmettelinkin seesteistä ja luottavaista olotilaani. Sitä se ei enää ole. Eilen alkoi pelko hiipiä tämänkin katon alle. Vatsassa välillä nipistelee ja juilii, pelkään sen lisääntyvän ja kivun yltyvän. Pelkään että pieni unelmamme hajoaa taas. En uskalla astua ulos kotoa ilman mahtavaa sidearsenaalia, ensi viikolle suunnittelemani reissu ystäväni luokse jää tekemättä. En minä lähde potemaan keskenmenoa yli 400km päähän kotoa. Voi kun voisi kelata aikaa hieman eteenpäin, pääsisi näiden riski viikkojen yli, tai ainakin niiden viikkojen jotka itselleni ovat koituneet kohtaloksi.

Housuissa tuntuu koko ajan kostealle. Lugesteronit pitävät huolen siitä että saan olla jatkuvissa suojissa ja tuntea oloni märäksi ja epämukavaksi. En valita, teen mitä vaan jotta saisimme pienen elävänä syliimme, mutta märkä olo saa tietenkin ajattelemaan keskenmenoa. Pelkään joka kerta kun kurkistan housuihini, että siellä on verta. Että pieni valuu taas pois.

Valituksestani saa nyt varmastikin kuvan etten ole mihinkään tyytyväinen enkä arvosta raskautta, mutta ei se niin ole. Rakastan jokaista hetkeä kun saan kantaa pikkuista alkua sisälläni. Saan ainakin hetken unelmoida että minusta tulisi oikeasti äiti. Ja miehestäni maailman paras isä. Edellisten kokemuksieni perusteella minulla vain saattaa olla hieman aihetta olla peloissani. Pikaisella matematiikalla voimmekin todeta että tämä on neljäs raskaus eikä meillä ole vieläkään yhtään elävää lasta.

Päivä kerrallaan.

4+1

Viikko ensimmäisestä haaleasta haamunpoikasesta. Minulla on vaarallisen rauhallinen ja luottavainen olo. Ajoittain havahdun siihen että tekisi mieli läimäyttää itseä poskelle ja huomauttaa kuinka alussa olemme, ja kuinka edellisten raskauksien kanssa kävi. Olen havahtunut mietiskelemästä kuinka sisustaisimme lapsen huonetta ja millaista elämämme lapsen kanssa tulisi olemaan. Ei kai se väärin ole haaveilla, mutta tuntuu että minulla ei siihen ole lupaa. Ei vielä.

Mies on silminnähden onnellinen. Meillä on ollut viimeinen viikko pullollaan hellittelyä ja pusuttelua. Hän silittelee paljon vatsaani ja tulee luokseni antamaan haleja. Viimeyönä nukahdimme lusikkaan missä mies piteli kiinni vatsastani. Tuntuu että olemme entistä rakastuneempia. On jotenkin rikollisen hyvä olla, pelkään herääväni tästä unesta. Kaikesta pelosta huolimatta, aion nauttia tästä niin pitkään kuin mahdollista. Tämä onni voi kääntyä epäonneksi milloin tahansa, sen tiedän paremmin kuin hyvin.

Oireita on jonkin verran. Uskomaton väsymys. Siis lamauttava. Kahvi ei uppoa, ja muutenkin aamulla tuntuu olevan hieman huono olo, kuin olisin kipeänä tai krapulassa, aamupalakaan ei oikein maistu entiseen tapaan. Vatsaa juilii ajoittain. Välillä pelkään kipujen voimistuvan ja kaiken onnen loppuvan. Rinnat ovat hieman painavat mutta eivät kipeät, nännit ovat tummentuneet hieman. Mutta tämä turvotus. Minusta tuntuu kuin joutuisin jo nyt piilottelemaan vatsanseutua! Muistan tämän oireen myös edellisistä raskauksista. Pissallakin saa käydä tiheämmin. Minua oireet eivät haittaa. Päin vastoin, kestän mitä tahansa kunhan saan pienen syliimme saakka.

Raskauden tueksi

Eilen oli soittoaika lapsettomuutta tutkineen lääkärin kanssa. Olin tietenkin töissä ja puhelimen soidessa kiidin piiloon jotta sain puhua rauhassa. Tämä asia ei kaipaa todellakaan kuulijakuntaa.

Lääkäri määräsi raskautta tukemaan Lugesteron 200mg kolme kertaa vuorokaudessa emättimeen ainakin rv 8-9 saakka. Lisäksi kerroin aloittaneeni omatoimisesti Primaspan 100mg johon lääkäri vain sanoi "hyvä, jatka sitäkin ehdottomasti, haittaakaan siitä ei ole". Hieman jännitti saanko satinkutia oma-aloitteisuudesta mutta olin valmistautunut pienellä puolustuspuheella. Lopuksi lääkäri vielä onnitteli ja sanoi pitävänsä peukkuja että kaikki menee hyvin.

Hieman mietitytti kuinka Lugejen laitto kesken työpäivän onnistuu huomiota herättämättä, mutta aika kivuttomasti ainakin tänään onnistuin kapselin taskuuni sujauttamaan ja vessareissulle mukaan ottamaan.

Olen miettinyt Primaspanin vaikutusta raskauteen. Jollain tavalla tietenkin uskon sillä olleen vaikutusta, koska vain tässä kierrossa sitä söin, mutta toki voi olla että raskaus on täysin sattumaa. En kuitenkaan halua ottaa riskiä vaan jatkan sen syömistä, katsotaan nyt kuinka pitkään. Ja ennenkaikkea kuinka pitkälle raskauteni etenee. Kolme keskenmenoa taustalla kuitenkin kummittelee joten en täysin luottavaisin mielin kyllä ole, vaikka nyt tuntuukin etten tämän enempää raskaana voisi olla.

Oireita on siis vaihtelevasti, tällähetkellä jatkuva pissahätä ja turvotus, tuntuu että täytyy piilotella vatsanseutua, kun vatsa on niin pallona. Aamulla hieman heikko olo, eikä aamupala ole niin herkkua kuin ennen, mutta kuitenkin maistuu ainakin toistaiseksi. Nythän on kuukautisista laskettuna vasta viikot 3+5 joten todella alkutaipaleella ollaan ja voi sattua vielä mitä vain. Aion jossain vaiheessa kirjoittaa vielä erikseen postauksen oireista joita minulla on ollut.

Saataispa me viimein vauva. Niin lähellä mutta niin kaukana.

Dpo 9

Eilisestä hieman tummunut. Nyt vain pää kylmänä. Huomenna aion aamulla tehdä jälleen testin ja soittaa lääkärilleni ja kysyä mitä nyt. Haluan kaiken mahdollisen avun heti kun mahdollista. Jos tämä on totta teen kaikkeni etten joutuisi taas pettymään. Haluan saada pienen syliin saakka.

Kyllä minusta tuntuu siltä että olen raskaana. Erilaisia oireita löytyy ja on jotenkin kummallinen olo. Mutta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Mies ei oikein meinannut uskoa, sanoi että älä leiki näin vakavalla asialla. Mutta oli kuitenkin iloinen ja sanoi että sehän olisi ihana juttu jos olisi näin. Toivotaan parasta !