Itku

Vaikea olla. Ahdistaa niin että tuntuu etten saa happea. Rinnassani on möykky, kurkussa pala. Kyllä ottaa nämä kuukautiset koville. Välillä olin muka niin varma ja toiveikas. Typerä minä olen, että edes kuvittelin. Viimeisestä keskenmenostakin on jo yli puoli vuotta. Kolme raskautta niin lähekkäin, olin varma että meillä taas tärppäisi pian. Nyt en enää usko siihen. Olen niin loppu.

Olen itkenyt itkemistäni. Välillä rauhoittunut, ja taas pillahtanut. Mies on ihan ihmeissään. Olen yrittänyt selittää miksi tämä kaikki on niin raskasta. Miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Kyllä hän sanoo että ymmärtää, on surullinen itsekin kun näkee kuinka minun on paha olla. En jaksaisi ilman häntä. Tänään sain jotenkin sanottua itkun keskeltä pahimman pelkoni; entä jos en saa tehtyä hänestä koskaan isää. Kyllä hän sen kuulemma kestäisi, sopeutuisi ja hyväksyisi. Hän haluaa olla kaikesta huolimatta vain minun kanssani, olen hänelle ollut se ainut oikea. Itkettää ajatuskin, että joku minua voi noin paljon rakastaa. Vajaavaista, aknenaamaista itkupilliä. Kuinka hän voikin olla niin rauhallinen ja fiksu. 

Tänään minusta tuntui, etten selviä töihin. Töissä minusta tuntui, etten selviä enää työtehtävistäni. Silmät sumuisena edellisen illan, yön ja aamun itkuista vaelsin läpi iltavuoron. Työni on henkisesti ja fyysisesti raskasta, hoitotyötä. Kuinka pystyn hoitamaan sairaita ihmisiä kun en ole itsekään kunnossa? Tuntuu etten kohta pystykään. Olen siinä rajalla.

Minusta tuntuu että on paras olla laskematta kiertopäiviä, olla tekemättä ovulaatiotestejä tässä kierrossa. On saatava muuta ajateltavaa, ja saada stressitasoa edes hieman alaspäin. Blogin kirjoittamista ja muiden blogien lukemista en kuitenkaan pysty (enkä halua) lopettamaan. Tämä on minun terapiani, minun keinoni purkaa ajatuksiani. Ei minulla ole ketään kenen kanssa jakaa tällaisia kokemuksia. Voin vain kertoa niitä muille saamatta minkäänlaista vertaistukea. Sitä minä tarvitsisin nyt.