Zen

Olotila suhteellisen rauhallinen. Olen saanut lapsettomuuden hieman taka-alalle, ja keskittynyt ihan vaan normaaliin arkeen ja elämään. Viime viikolla kävin pitkästä aikaa shoppailemassa uuden toppatakin, kengät sekä pikkujoulumekon, meillä on nimittäin kaveriporukan kanssa pienet juhlat ensi viikonloppuna. Juhlia odotankin innolla, siellä viimeistään voin unohtaa lapsettoman leimani hetkeksi ja viettää villiä viikonloppua ihanien ystävieni ja meidän miestemme kesken.

En ole lapsettomuutta tietenkään täysin unohtanut. Voi kumpa voisinkin.. Ikävä kyllä se on osa minua eikä sitä ravistelemalla päältään pois saa. Olen lukenut paljon muiden blogeja vertaistueksi, koska minulla ei ole ketään joka olisi kokenut lapsettomuutta sekä keskenmenoja. Ei ketään joka ihan oikeasti ymmärtää minua. Ne ystävät jotka yrityksestämme tietää toki kuuntelevat ja tukevat parhaansa mukaan, mutten halua heitä kuormittaa ahdistuksellani liikaa. Haluan että he ovat ystäviäni, eivät terapeuttejani. Onneksi on tämä blogi ja blogimaailma. Olenkin alkanut hieman harmittelemaan miksen ole aloittanut kirjoittamista jo aikaisemmin? Nuorempana tykkäsin kirjoittaa päiväkirjaa, muistan kuinka se teinitytön sydänsuruihin antoi lohtua. No, parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Nyt kuitenkin aion jatkaa lomaani lapsettomuudesta! En ole juurikaan miettinyt tämänhetkistä kiertoani. Toki olen tietoinen suurin piirtein kiertopäivistä, sekä milloinka seuraava ovulaatio on. Itseään lähes pari vuotta tutkineena ei kuukautiskiertoaan noin vain unohdeta. Ovulaatiota en aio kuitenkaan tikuttaa enkä edelleenkään aio merkitä kalenteriin seksipäiviä.

Työssäjaksaminen

Tänään esimieheni ehdotti että voisin osallistua erääseen projektiin töissä. Minulla on jo ennestään jonkin verran erilaisia vastuualueita joita hoidan. Nyökyttelin ja osoitin kiinnostukseni tehtävää kohtaan, olen huono kieltäytymään mistään. Ja ihan oikeasti tämä projekti olisi minulle itsellenikin hyödyllinen. Mietiskelin asiaa kuitenkin aamupäivän ajan. Aloin miettimään jo tämänhetkistä jaksamistani ja kuinka minusta oikeasti tuntuu välillä työläältä hoitaa ihan perustyötehtäviäni, saati että lähtisin mukaan johonkin uuteen projektiin.

Myöhemmin päivällä tapasin esimieheni muissa merkeissä. Koin tilanteeni tulleen. Kerroin hänelle, että olin miettinyt projektiin osallistumista. Kerroin, että minulla on ollut jo pidemmän aikaa vaikeaa ja etten nyt oman jaksamisen vuoksi pysty ottamaan enää lisää töitä. En kertonut mitään sen enempää - eikä hän kysynyt. Hän ymmärsi ja sanoi, että oli huomannut että minua vaivaa jokin ja toivotti jaksamista. Oikeastiko? Ovatko kulissini pettäneet? Olen ollut varma ettei kukaan pystyisi kuoreni alle näkemään.

Olen niin huojentunut että pystyin avaamaan suuni. Se ei ollut helppoa.

Itku

Vaikea olla. Ahdistaa niin että tuntuu etten saa happea. Rinnassani on möykky, kurkussa pala. Kyllä ottaa nämä kuukautiset koville. Välillä olin muka niin varma ja toiveikas. Typerä minä olen, että edes kuvittelin. Viimeisestä keskenmenostakin on jo yli puoli vuotta. Kolme raskautta niin lähekkäin, olin varma että meillä taas tärppäisi pian. Nyt en enää usko siihen. Olen niin loppu.

Olen itkenyt itkemistäni. Välillä rauhoittunut, ja taas pillahtanut. Mies on ihan ihmeissään. Olen yrittänyt selittää miksi tämä kaikki on niin raskasta. Miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Kyllä hän sanoo että ymmärtää, on surullinen itsekin kun näkee kuinka minun on paha olla. En jaksaisi ilman häntä. Tänään sain jotenkin sanottua itkun keskeltä pahimman pelkoni; entä jos en saa tehtyä hänestä koskaan isää. Kyllä hän sen kuulemma kestäisi, sopeutuisi ja hyväksyisi. Hän haluaa olla kaikesta huolimatta vain minun kanssani, olen hänelle ollut se ainut oikea. Itkettää ajatuskin, että joku minua voi noin paljon rakastaa. Vajaavaista, aknenaamaista itkupilliä. Kuinka hän voikin olla niin rauhallinen ja fiksu. 

Tänään minusta tuntui, etten selviä töihin. Töissä minusta tuntui, etten selviä enää työtehtävistäni. Silmät sumuisena edellisen illan, yön ja aamun itkuista vaelsin läpi iltavuoron. Työni on henkisesti ja fyysisesti raskasta, hoitotyötä. Kuinka pystyn hoitamaan sairaita ihmisiä kun en ole itsekään kunnossa? Tuntuu etten kohta pystykään. Olen siinä rajalla.

Minusta tuntuu että on paras olla laskematta kiertopäiviä, olla tekemättä ovulaatiotestejä tässä kierrossa. On saatava muuta ajateltavaa, ja saada stressitasoa edes hieman alaspäin. Blogin kirjoittamista ja muiden blogien lukemista en kuitenkaan pysty (enkä halua) lopettamaan. Tämä on minun terapiani, minun keinoni purkaa ajatuksiani. Ei minulla ole ketään kenen kanssa jakaa tällaisia kokemuksia. Voin vain kertoa niitä muille saamatta minkäänlaista vertaistukea. Sitä minä tarvitsisin nyt.

Toiveita

Tänään on dpo 10 (kp 25). Hätähousuna tietenkin olen jo muutaman testiliuskan uitellut ja ne olleet tietenkin negatiivisia. Tänä aamuna kun heräsin ovat rintani tulleet yön aikana todella raskaiksi ja kipeiksi, sivuilta ja alta sekä tuosta rintalastan päältä. Aivastuttaa ja alavatsassa hieman omituinen/painava olo mutta sekin voi aivan hyvin johtua lähestyvistä kuukautisista. Kuitenkin olo on sellainen että jos nyt tekisin positiivisen testin en hetkeäkään epäröisi sitä. Voi kumpa en olisi taas tullut hämätyksi vaan tällä kertaa oireet olisivat sitä itseään. Viime kierto oli 25 päivää eli sen mukaan kuukautiseni alkaisivat huomenna. Ei kai tässä auta kun hengitellä ja yrittää olla stressaamatta. Kaikkemme olemme tehneet ovulaation aikoihin ja nyt en voi muuta kuin odottaa. Suotta ei näitä päiviä kutsuta piinapäiviksi.

Veitsi haavassa

Juuri kun kuvittelin edes hieman hallitsevani tilannetta voinkin kirjoittaa tälle illalle toisen postauksen. Katsoin illalla Kadonneen Jäljillä ohjelman. Jaksossa Venäjältä adoptoitu nuorimies etsi biologista äitiään ja sisaruksiaan. Jakso sai minut taas tuntemaan surua ja katkeruutta. Kuinka joku voi antaa pois oman lapsensa? Toisaalta tarinassa oli myös hyväkin puoli - poika löysi äitinsä ja sisarensa, sekä sai kysymyksiinsä vastauksia. Äiti ja poika molemmat itkivät ensitapaamisessa. Selvisikin, että poika oli huostaanotettu äidin alkoholinkäytön seurauksena. Ymmärrän toki ettei elämä aina ole niin mustavalkoista. Tuntuu vaan niin epäreilulta, kuinka ihminen joka ei ole sitoutunut tai kykenevä lapsestaan huolehtimaan tulee raskaaksi, saa lapsen - tässäkin tapauksessa monta lasta. Miksi me jotka niin haluamme, yritämme ja olemme valmiita tekemään mitä vain lapsen vuoksi emme kuitenkaan lasta saa? Olenko jotain elämässäni väärin tehnyt ja tämä on minulle rangaistus? Enkö kykenisi huolehtimaan lapsesta? Olisinko huono äiti?

Tuntuu että nykyään en pysty mitenkään väistelemään ajatuksiani lapsettomuudesta. Niin moni asia tuo tämän surullisen tarinamme mieleeni. Tv-ohjelmissa, radiossa, kahvitauolla töissä, kaupassa, salilla, kampaajalla.. Joka paikassa näkee lapsiperheitä, äitejä, isejä, vauvoja. Kuulee juttuja raskaudesta, perhearjesta ja lasten syntymäpäivistä. Onnekseni edes syksyn ja kylmän ilman tulo on onnistunut piilottamaan toinen toistaan kauniimmat raskausvatsat takkien alle. Mutta facebook ei näitä ilouutisia suodata, se ei anna armoa.

Seesteistäkö?

En oikein tiedä tämänhetkistä olotilaani. Ajoittain tuntuu ettei tästä tule mitään ja varmasti taas petymme. Välillä olen myös ajatellut että jäämme varmasti kokonaan lapsettomiksi, olen miettinyt miten sen koskaan kestäisin. Kuitenkin sisällä on pieni toivonkipinä joka välillä syttyy toivomaan.

Tässä kierrossa hyödynsimme ovulaation varmaan paremmin kuin koskaan! Kyllähän se stressiä, aikataulua ja vonkaamista vaati mutta jos vain pieni joskus saataisiin olisi se varmasti tämän vaivan ja stressin arvoista. Nyt vain yritän olla rauhallinen ja annan loppukierron mennä omalla painollaan. Jostain kumman syystä joka kierron pakkomielle aloittaa testailukin yliajoissa on tipotiessään. Olen päättänyt ajatellut että jos/kun seuraavaan kiertoon lähdetään en tikuttaisi ovulaatiota enkä stressaisi päivistä. Hieno ajatus, mutta toteutus voi olla jotain aivan muuta..

Voi kumpa onnistuisimme viimein.

Hullu(ko)?

Ovulaatio hädin tuskin takana ja postilaatikkoon kolahti taas kasa testejä. Joku voisi mieltää hulluksi mutta ei, mä haluan vaan sen vauvan enkä usko että tässäkään kierrossa onnistuisimme. Mikäköhän mua vaivasi edellisen postauksen aikaan kun niin hyvillä mielin olin :D

Tänään on taas jonkunlainen epätoivon ja masennuksen täyttämä päivä. Juontaa varmasti juurensa pariin paskaan työpäivään, joidenka seurauksena taas havahduin siihen kuinka tyytymätön olen työpaikkaanikin. Olin koko päivän super väsynyt ja suoraansanottuna vittuuntunut koko puljuun. Kotiin tullessakin odotti täyskaaos joka on seuraus useamman päivän laiskottelusta. Ei siinä auttanut kun alkaa hommiin ja laittaa rätti viuhumaan. Miehen tullessa kotiin paha oloni päätti tietenkin tehdä pienen purkauksen. Noh, ei nyt pahimmasta päästä mutta kuitenkin. En kuitenkaan tahtoisi olla puoliso joka valittaa, surkuttelee, mäkättää ja mököttää. Kukapa haluaisi. Mihin ihmeeseen saisin purettua tämän kaiken väsymyksen ja ahdistuksen?

Osansa tähän ahdistukseen on tuonut parit vauvauutiset eiliseltä ja tältä päivältä. Vanha tuttu iloitsi uudesta tulokkaastaan eilen facebookissa ja yksi siskoni ystävä tänään. Erityisen pahalta nämä uutiset ovat tuntuneet koska jos toinen raskauteni olisi jatkunut normaalisti niinkuin raskauden kuuluukin, alkaisi omakin laskettu aikani olla käsillä. Niin, tai jos ensimmäinen raskauteni olisi edennyt normaalisti olisin jo äiti. Silloin kun sain kuulla tämän siskoni ystävän raskaudesta olin itsekin onnellisesti raskaana; autuaan tietämätön kaikesta tulevasta pahasta. Mutta juuri minulle kävi kuten kävi. Vihaan tätä katkeruuden tunnetta kuullessani toisten ilouutiset. Kyllä minä onnellinen muiden puolestakin osaan olla, mutta aina sitä vaan miettii, kumpa mekin onnistuisimme joskus ja saisimme katsoa rakastaen oma pientä lastamme. Miksi juuri meille sen onnen saaminen on tehny niin vaikeaksi? Mahdottomaksi?

Kerran kuukaudessa

Kiertopäivä 11. Ovulaatiotestejä jo useamman kuluttaneena odottelen itse h-hetkeä. Ristiriitaiset fiilikset, taas. Toisaalta toiveikkuus on jälleen kerran hieman nostanut päätään, toisaalta olen väsynyt kierto toisensa jälkeen stressaamaan seksin osumisesta juuri oikeaan hetkeen ja masentumaan tuloksettomasta yrittämisestä. Hieman on nipistelyjä alavatsalla tuntunut mutta ei vielä läheskään yhtä voimakkaana kun viime kierrossa ovulaation aikaan. Jatkuva itsetutkiskelu ja tarkkailukin ovat jo todella alkaaneet väsyttää.

Kierto toisensa jälkeen lupaan ja vannon että tällä kertaa en seuraa kiertoni kulkua enkä tarkkaile oireita. Pyydän miestäni vahtimaan ja huomauttamaan etten tonkisi koko internetiä, blogeja ja vauvapalstoja liittyen aiheisiin lapsettomuus, keskenmeno, kuukautiskierto, ovulaatio, ovulaation jälkeiset oireet, alkuraskauden oireet. Niin, alkuraskauden oireet. Ennen jokaisia kuukautisiahan niitä on joka lähtöön, heh.

Minä en elä enää perinteisen kalenterin mukaan. Minun elämäni menee kuukautiskalenterin mukaan. Minun kuukauteni alkaa päivästä jolloin kuukautiseni alkavat ja kroppani on taas pettänyt minut. Menoni suunnittelen oman kalenterini mukaan, enhän voi olla pois kotoa ovulaation aikaan. Onneksi olen taas alkanut suunnittelemaan pidemmällä aikataululla olevia menoja ja reissuja rohkeammin enkä enää ajattele "ehkä olen silloin raskaana" -ajattelutavalla. Ei sitä vuositolkulla pysty tekemään. Pääsisimpä vielä joskus elämään sitä huoletonta normaalia elämää ajattelematta kaikenmaailman kiertopäiviä, ovulaatiota, seksin ajoitusta, piinapäiviä ja kaikkea mikä tähän yritykseen liittyy.

Sosiaalinen erakko

Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen laumaeläin. Viihdyn ihmisten keskellä ja kalenterissani riittää menoja. Lapsettomuuden myötä sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet ahdistaa. En tahdo nähdä ketään tuttua, puolituttua tai sukulaista. Harvoin näen edes ystäviäni, varsinkaan niitä jotka eivät tiedä mitä käymme läpi. Minun on vaikea olla katsekontaktissa ja kertoa valheellisia kuulumisia, kun samalla mielessäni mietin kuinka tahtoisin vain huutaa kuinka paha minun on olla. Ja toinen lukunsa ovat ne utelut ja kyselyt "milloinkas te TEETTE lapsia", "joko on vauvakuume", tai "mitäs tuonne toiseen makuuhuoneeseen tulee, vauvako"? Niin. No vierassänky sinne tulee saatana.

Yrityksestä ja lapsettomuudestamme tietävät muutama ystäväni sekä siskoni. Pahinta on että jonkun verran välttelen myös äitini tapaamista, koska hän ei yrityksestä tiedä enkä siitä pysty hänelle myöskään kertomaan. Meillä on suhteellisen läheiset välit mutta hän ei ole ihminen jonka kanssa koskaan olisin kovin arkoja asioita pystynyt puhumaan. Toiseksi en luota häneen. Omaan äitiini. Surullista. Onneksi hänellä on sentään sen verran järkeä ettei ole ainakaan vielä uskaltanut kysyä tulevaisuuden suunnitelmistamme. 

Näistä muutamista ystävistä ja siskostani minulla on vain yksi ystävä, jonka kanssa olen pystynyt kaikista avoimimmin puhumaan kaikesta. Hän on ainut joka kysyy minulta kuinka voin ja tuntuu että hän ymmärtää minua. Hän on ainut kenen olkapäille olen pystynyt romahtamaan. Meillä on molemminpuoleinen luottamus ja tunne että toiselle voi puhua. On ihanaa että olen löytänyt hänen kaltaisensa ystävän. Vuoden loppuun mennessä hän luultavasti muuttaa eri kaupunkiin. Miten ikinä pärjään ilman häntä? Puhumme paljon myös puhelimessa muttei se ole sama asia kun kasvotusten puhuminen. Ahdistaa. 

Siskoni kanssa puhun paljon tilanteestamme. Hänellä on kuitenkin itsellään kaksi pientä lasta, joista toisen hän on saanut alulle, kantanut vatsassaan ja synnyttänyt sillä aikaa kun me toivottomina vielä yritämme. Lisäksi tämä vauva syntyi juuri pahimpaan aikaan kun minä kärsin keskenmenoistani kerta toisensa jälkeen. En minä hänen iloaan ja onneaan voi tallata omien surujeni alle. Ja ne ristiäiset. Voi luoja minä pelkäsin niitä. Vaikka niin rakas pieni minulle.

Välttelen ystäviäni joilla on lapsia. Tai jotka ovat raskaana. Tiedän että pystyn pitämään peruslukemat kasvoillani heidät nähdessäni, mutta eniten pelkään reaktiotani tapaamisen jälkeen. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun. En pääse yli siitä epäonnistumisen tunteesta ja romahdan. Minua ei ole luotu äidiksi. Ehkä olen tehnyt jotain pahaa etten ansaitse omaa lasta. Olen katkera. Osaan kyllä olla iloinen niiden ihmisten puolesta jotka koen että ovat "ansainneet" onnensa ja lapsensa, mutta kovin monen vauvauutisen jälkeen tunnen suurta vihaa ja katkeruutta. Milloin minusta tuli tällainen? 

Kp 3

Taas yksi epäonnistunut kierto takana. Masentaa. Tai ei edes masenna. Suututtaa. Tai en mä tiedä. Tähän kiertoon läjä ovulaatiotestejä kaapissa odottamassa, että muka saisin mielenrauhaa varmistettuani ovulaation. Niin, tai sitten saan paniikin seksin osumisesta juuri h-hetkelle. Tai sitten suren varmistettua kiertoa taas seuraavien kuukautisten aikaan; olen varmasti viallinen.

Ohimennen näin vanhaa tuttua pienen vauvansa kanssa kaupassa. Onneksi olin jo lähdössä ja sen verran kaukana ettei tarvinnut käydä mitään tekopyhää kuulumisten vaihtoa.

Yrityskierto 19, anna meidän onnistua.

Miksi aloitin blogin

Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut, iloinen, ja huumorintajuinen. Lapsettomuuden myötä olen pikkuhiljaa käpertynyt sisäänpäin, enkä osaa pukea ajatuksiani sanoiksi saati puhua niistä ääneen. Minun on vaikea avautua ja näyttää heikkouteni. Olen mestari pitämään kovaa kuorta ylläni ja näyttelemään että kaikki on hyvin. Yleensä paha oloni ja tunteeni purkautuvat kiukutteluna ja väsymyksenä joka kohdistuu, tadaa; mieheeni. Vaikeinakin päivinä ja hetkinä pystyn pitämään kasvoni peruslukemilla työpaikalla, sukujuhlissa tai hankalissa tilanteissa.

Sunnuntaina oli pientä kinastelua miehen kanssa. Kuukautiskiertoni on loppumaisillaan, negatiivisia raskaustestejä roskakori täynnä ja stressiä pukkaa. Nukkumaan mennessä mieheni tuli halailemaan ja kysymään olenko vielä vihainen. Muuta siihen ei tarvittu. Itkin. Itkun lomasta yritin sopertaa vauvasta jota me ei koskaan varmasti saada. Mies halasi ja minä itkin. Olin helpottunut että sain edes hieman avauduttua ja itkettyä.

Kovan kuoreni ansiosta en useinkaan ole avautunut saati itkenyt kenellekään, edes miehelleni. Juurikin tämä avautumattomuuteni on saanut minut tuntemaan itseni välillä hulluksi, kun kukaan ei oikeasti edes tiedä kuinka paljon lapsettomuus todella minua painaa ja ahdistaa, ja kuinka olen menettänyt itsetuntoni ja naiseuteni. Ihmiset ympärilläni luulevat kaiken olevan hyvin ja minun nauttivan elämästäni; olen viimein löytänyt hyvän miehen ja rakastamme toisiamme kovasti, olemme ostaneet unelmakodin sekä olen saanut vakituisen työpaikan. Kaikki onkin päällisin puolin oikein loistavasti.

Blogin avaaminen oli oikeastaan hetken mielijohde sunnuntaisen tunteenpurkauksen johdosta. Olen joskus teininä kirjoittanut päiväkirjaa, mutta jotenkin perinteisen päiväkirjan pitäminen ei ole enää luontevaa. Olen paljon lukenut erilaisia blogeja, erityisesti lapsettomuuteen liittyen ja olen saanut niistä paljon vertaistukea. En koskaan kuvitellut itse kirjoittavani blogia, mutta sitten tuli vain sellainen olo että on pakko alkaa kirjoittaa jonnekin tuntemuksiani ja eihän se minulta pois ole jos joku pystyy samaistumaan tilanteeseeni sekä saa blogistani edes hieman vertaistukea.