Itku

Vaikea olla. Ahdistaa niin että tuntuu etten saa happea. Rinnassani on möykky, kurkussa pala. Kyllä ottaa nämä kuukautiset koville. Välillä olin muka niin varma ja toiveikas. Typerä minä olen, että edes kuvittelin. Viimeisestä keskenmenostakin on jo yli puoli vuotta. Kolme raskautta niin lähekkäin, olin varma että meillä taas tärppäisi pian. Nyt en enää usko siihen. Olen niin loppu.

Olen itkenyt itkemistäni. Välillä rauhoittunut, ja taas pillahtanut. Mies on ihan ihmeissään. Olen yrittänyt selittää miksi tämä kaikki on niin raskasta. Miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Kyllä hän sanoo että ymmärtää, on surullinen itsekin kun näkee kuinka minun on paha olla. En jaksaisi ilman häntä. Tänään sain jotenkin sanottua itkun keskeltä pahimman pelkoni; entä jos en saa tehtyä hänestä koskaan isää. Kyllä hän sen kuulemma kestäisi, sopeutuisi ja hyväksyisi. Hän haluaa olla kaikesta huolimatta vain minun kanssani, olen hänelle ollut se ainut oikea. Itkettää ajatuskin, että joku minua voi noin paljon rakastaa. Vajaavaista, aknenaamaista itkupilliä. Kuinka hän voikin olla niin rauhallinen ja fiksu. 

Tänään minusta tuntui, etten selviä töihin. Töissä minusta tuntui, etten selviä enää työtehtävistäni. Silmät sumuisena edellisen illan, yön ja aamun itkuista vaelsin läpi iltavuoron. Työni on henkisesti ja fyysisesti raskasta, hoitotyötä. Kuinka pystyn hoitamaan sairaita ihmisiä kun en ole itsekään kunnossa? Tuntuu etten kohta pystykään. Olen siinä rajalla.

Minusta tuntuu että on paras olla laskematta kiertopäiviä, olla tekemättä ovulaatiotestejä tässä kierrossa. On saatava muuta ajateltavaa, ja saada stressitasoa edes hieman alaspäin. Blogin kirjoittamista ja muiden blogien lukemista en kuitenkaan pysty (enkä halua) lopettamaan. Tämä on minun terapiani, minun keinoni purkaa ajatuksiani. Ei minulla ole ketään kenen kanssa jakaa tällaisia kokemuksia. Voin vain kertoa niitä muille saamatta minkäänlaista vertaistukea. Sitä minä tarvitsisin nyt.

Ravistelua

En usko enää mahdollisuuksiini raskautumiseen ainakaan tässä kierrossa. Tekisi mieli perua kaikki typerät ajatukseni ja poistaa edellinen toiveikas postaukseni. Edes kellontarkka seksi ei ole edesauttanut toiveemme täyttymistä. Kp 26 (dpo11) on kääntynyt iltaan ja on vaan niin vahva tunne epäonnistumisesta. Kiertoni ovat olleet 25-29 päivää joten vielä on epätoivoisen itsensätutkimisen ja piinailun aikaa mahdollisesti jopa päiviä. Edellisissä kierroissa olen tuntenut kuukautiskipuja vähintään muutama päivä ennen vuodon alkamista mutta nyt en ole tuntenut kuin pieniä nipistelyjä sekä kovaa turvotusta. Rintojen kipukin on väistynyt ja jäljellä vain pienen pieni arkuus. Muuta en ole kerennytkään kuin kusta purkkiin ja niinkuin arvata voi ovat testit olleet negatiivisia. Alkaisipa kuukautiset jo, niin pääsisi jo uuteen kiertoon. Vitutustaso ollut kylläkin tänään sellainen että eiköhän ne sieltä pian ala.

Mieskin kyseli olenko jo testaillut. En jokaisesta tikun uittelusta jaksa hänelle raportoida mutta hän kyllä tietää salaisen harrastukseni ja tilattujen testien määrän.Varmaan kauhulla odottaa jo uutta kiertoa ja lukujärjestyksenmukaista pakkoseksiä. 

Ärsyttää, olen niin pettynyt taas itseeni. Sekavaa tekstiä mutta niin on sekava kirjoittajakin.

Veitsi haavassa

Juuri kun kuvittelin edes hieman hallitsevani tilannetta voinkin kirjoittaa tälle illalle toisen postauksen. Katsoin illalla Kadonneen Jäljillä ohjelman. Jaksossa Venäjältä adoptoitu nuorimies etsi biologista äitiään ja sisaruksiaan. Jakso sai minut taas tuntemaan surua ja katkeruutta. Kuinka joku voi antaa pois oman lapsensa? Toisaalta tarinassa oli myös hyväkin puoli - poika löysi äitinsä ja sisarensa, sekä sai kysymyksiinsä vastauksia. Äiti ja poika molemmat itkivät ensitapaamisessa. Selvisikin, että poika oli huostaanotettu äidin alkoholinkäytön seurauksena. Ymmärrän toki ettei elämä aina ole niin mustavalkoista. Tuntuu vaan niin epäreilulta, kuinka ihminen joka ei ole sitoutunut tai kykenevä lapsestaan huolehtimaan tulee raskaaksi, saa lapsen - tässäkin tapauksessa monta lasta. Miksi me jotka niin haluamme, yritämme ja olemme valmiita tekemään mitä vain lapsen vuoksi emme kuitenkaan lasta saa? Olenko jotain elämässäni väärin tehnyt ja tämä on minulle rangaistus? Enkö kykenisi huolehtimaan lapsesta? Olisinko huono äiti?

Tuntuu että nykyään en pysty mitenkään väistelemään ajatuksiani lapsettomuudesta. Niin moni asia tuo tämän surullisen tarinamme mieleeni. Tv-ohjelmissa, radiossa, kahvitauolla töissä, kaupassa, salilla, kampaajalla.. Joka paikassa näkee lapsiperheitä, äitejä, isejä, vauvoja. Kuulee juttuja raskaudesta, perhearjesta ja lasten syntymäpäivistä. Onnekseni edes syksyn ja kylmän ilman tulo on onnistunut piilottamaan toinen toistaan kauniimmat raskausvatsat takkien alle. Mutta facebook ei näitä ilouutisia suodata, se ei anna armoa.

Henkinen hyvinvointi

Olen ollut jo pidemmän aikaa todella allapäin, surullinen ja ahdistunut. Olen viimeaikoina miettinyt paljon henkistä hyvinvointiani ja tosissani miettinyt olenko masentunut. En ole pitkään aikaan nähnyt elämässäni kovinkaan paljon ilon aiheita vaikka tosiasiassa tiedän niitä olevan. Löydän kaikesta aina ne huonot puolet ja ajattelen asiat kovin negatiivisesti. Olen menettänyt itsetuntoni täysin ja usein on hetkiä kun mietin olevani täysin arvoton enkä ansaitse edes elää. Koen usein jopa vihaa itseäni kohtaan. Varsinaisia itsemurha-ajatuksia minulla ei kuitenkaan ole enkä myöskään voisi kuvitella satuttavani itseäni fyysisesti. Pystyn suoriutumaan töistäni yms. enkä usko että kukaan tuttuni tai kaverini osaisi epäillä mitään masennukseen viittaavaa. Pari päivää sitten mieheni ehdotti yllättäen että menisin lääkärille. Hän on ainut ihminen joka oikeasti näkee pahoinvointini, jolta en sitä pysty täysin peittämään. Tosin en hänellekään ihan jokaista ajatustani kerro. Tämä sai minut miettimään missä vaiheessa oikeasti on syytä hakea apua. Tuntuu pahalle miehenikin puolesta, että hän joutuu elämään minun pahoinvointini ja suruni keskellä, haluaisin hänelle antaa jotain paljon parempaa. Usein mietin että "tänään en anna mielialani mennä alas", mutta en vain voi tunteilleni mitään.

Nyt kun mietin ajassa taaksepäin olen kyllä aina ollut helposti masentuneisuuteen taipuvainen. Olen todella sosiaalinen, huumorintajuinen ja iloinen työpaikalla sekä ystäväporukassa, eikä kukaan varmasti osaisi aavistaa mitään masennukseen viittaavaa. Aikaisempia kriisejä tai vastoinkäymisiä elämässäni ovat perheenjäsenen kuolema sekä huono ja epätasapainoinen parisuhde. Perheenjäsenen kuolemaa tietenkin surin kovasti, mutta niinkuin jokainen läheisen menettänyt varmasti tietää, klisee aika parantaa haavat pitää paikkansa. Edellisessä parisuhteessa ollessani muistelen jonkin verran olevani alakuloinen, mutta sekin helpotti heti eropäätöksen tehtyä. Parisuhteessa ei sinänsä tapahtunut mitään vakavaa, emme vain sopineet toisillemme ja olin suhteessa todella onneton.

Tällähetkellä ehdottomasti suurin suruni on lapsettomuus sekä kokemani keskenmenot. Asiaa ei auta henkisesti sekä fyysisesti raskas työ jossa en viihdy kovinkaan hyvin. Olen kovasti miettinyt masennuksen kriteerejä. Voiko yksittäinen kriisi elämässä oikeasti laukaista masennuksen, vai onko minulla vain jonkinlainen "suruaika" menossa? Missä vaiheessa voi ihan oikeasti puhua olevansa masentunut?

Ulkoilu ahdistus

Tänään oli upea ilma. Suomen luonto ja syksy näytti parastaan ja helli meitä aurinkoisella säällä ja ruskamaisemalla. Kävimme ulkoilemassa paikallisella ulkoilualueella ja pysähdyimme myös laavulle makkaran paistoon. Vaunuja, rattaita, lapsia, äitejä ja isejä lenkkipolut pullollaan. Olen niin ahdistunut ja katkera etten sovi enää kohta samalle lenkkipolulle saati laavulle lapsiperheiden kanssa. En vain voi olla ajattelematta kuinka onneton tilanteemme on, ja miten vajaavainen olen naisena. Lisäksi kuukautiseni ovat meneillään ja sen huomaa kyllä naamastakin, eikö riitä että kärsin henkistä pettymystä, kärsin kivuista ja vuodosta? Täytyy vielä pilata kasvonikin jotta varmasti muistan peiliin katsoessa kuinka asian laita on. Kyllä oli kerrassaan upea päivä!

Petetty

Avautuminen kuukautisten alkamisen kunniaksi. Kierto lyhyin koskaan, 25 päivää. Kuukautiset alkoivat dpo 12, ja edellisenä päivänä jo hieman tuhruili. Yrityskierto 20, mitä tähän enää sanoisi?

Tunnen kehoni pettäneen minut. Olen aina ollut hyvin sinut itseni ja vartaloni suhteen. Lapsettomuuden myötä itsetuntoni on luuhistunut ja tunnen olevani vain epäonnistunut kaikessa. Naisellisuuteni on kokenut kovan kolauksen. En minä ole nainen. Naisen kuuluu harrastaa spontaania ihanaa seksiä, tulla raskaaksi, kantaa vauvaa yhdeksän kuukautta jonka jälkeen synnyttää, imettää, hoivata ja suojella tätä pientä rakkauden tuotosta. Mikä minua vaivaa? Miksi en onnistu saamaan raskautta alulle tai pitämään pientä ihmisen alkua hengissä?

Tunnen usein itseäni kohtaan suurta vihaa ja inhoa. En pysty käsittämään kuinka joku voi minua rakastaa. Tunnen että tuhoan miehenikin elämän. Entä jos me emme saa koskaan lasta, en pysty antamaan miehelleni sitä kauneinta asiaa kahden ihmisen välillä. Joskus tekisi mieleni sanoa että mene kun vielä ehdit, joku toinen voi saada sinut niin paljon onnellisemmaksi - isäksi. Toisaalta tunnen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken yhdessä kokemamme vuoksi, ja luotan siihen että rakkaus kantaa meitä tässä kaikessa yhdessä eteenpäin.

Olen aina pitänyt alastomuutta ja seksiä luonnollisena ja ihanana asiana. Yrityksen myötä seksuaalisuuteni on kuitenkin muuttunut. Olen edelleen halukas ja aktiivinen, mutta tuntuu että en pysty nauttimaan seksistä niinkuin ennen. Mietin liikaa onnistumista ja epäonnistumista, sitä että osummekohan taaskaan oikeaan hetkeen. Joudumme tietenkin myös harrastamaan seksiä silloin kun sitä normaali elämässä ei tekisi mieli tai jaksaisi. Se vie voimia ja tietenkin romanttista jännitettä ja himoa väliltämme. "En nyt jaksaisi mutta teen sen sinun vuoksesi, koska tiedän että tarvitset nyt siittiöitä", ai että kun alkoi oikein himottamaan! Ja tuo ei ollut edes keksitty lause.. Lapsentekotehdas, sellainen on meidän makuuhuoneemme nykyään.

Tämän kaiken lapsettomuuden aiheuttaman itseinhon keskellä e-pillereiden lopettaminen aiheutti minulle järkyttävät iho-ongelmat. Kasvoni alkoivat kukkimaan ja hetkessä olin kuin teini suurine finneineni. Ja niitä oli oikeasti paljon. Vihasin katsoa peiliin ja tuntui että halusin eristäytyä kotiin ettei kukaan näkisi mitä kasvoilleni oli käynyt. Miehen läheisyyskin tuntui välillä ahdistavalta enkä pitänyt siitä että hän katseli minua, silitti poskeani tai kehui minua kauniiksi. Niin että ei tämä iho-ongelma ainakaan positiivisesti itsetuntooni vaikuttanut. Onneksi viimein menneen kesän aikana iho-ongelmani ovat  huomattavasti helpottaneet ja silloin tällöin jopa hymyilen peiliin katsoessani. En tiedä onko hormonitoimintani vain tasaantunut vai onko luontaistuotemyymälästä ostamani kristallisuolasaippua kaikkien kokeilemieni ihonhoitotuotteiden voittaja.

Vielä joskus aion saada itseni takaisin. Hymyillä ja olla onnellinen omassa kehossani. Rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Ja harrastaa upeaa seksiä ilman huolen häivää.

Läimäytys vasten kasvoja

Sain eilen herätyksen, huomautuksen ja muistutuksen siitä että olen unohtanut katsoa jo pitkään omaa napaani pidemmälle. Olen voivotellut omaa kohtaloani ja pyörinyt itsesäälissä unohtaen kaiken ympärillä olevan.

Kuulin, että eräs tuttavani on saanut erään sairauden diagnoosin myötä myös lapsettomuustuomion. Järkytyin kovasti ja olen todella pahoillani tämän naisen puolesta. Tiedän että hän on etsinyt kumppania "sillä silmällä" ja haaveillut lapsista, ikääkin hänellä on jo 30-40 välimaastossa. Voi miksi ihmeessä elämä on niin julmaa?

Tämä kaikki sai minut ajattelemaan omaa käytöstäni ja ajattelumaailmaa. Toki olen sitä mieltä että minulla on oikeus tunteisiini ja surra tilannettamme, mutta täytyy myös muistaa että lääkärit ovat sitä mieltä että meillä on hyvät mahdollisuudet lapseen. Nyt on aika ryhdistäytyä ja ajatella muutakin kuin omaa napaa!

P.s. Negatiivisia liian aikaisin tehtyjä tikkuja taas wc:n roskakori täynnä. Toinen läimäytys kasvoilleni, kiitos!

Illat

Äh, miksi illat ovat niin vaikeita? Miksi päivällä olo tuntuu siedettävältä, toiveikkaalta ja jopa hymyilen, mutta illan hämärtyessä kaikki paha tarraa entistä kovemmin minuun kiinni?

Hullu(ko)?

Ovulaatio hädin tuskin takana ja postilaatikkoon kolahti taas kasa testejä. Joku voisi mieltää hulluksi mutta ei, mä haluan vaan sen vauvan enkä usko että tässäkään kierrossa onnistuisimme. Mikäköhän mua vaivasi edellisen postauksen aikaan kun niin hyvillä mielin olin :D

Tänään on taas jonkunlainen epätoivon ja masennuksen täyttämä päivä. Juontaa varmasti juurensa pariin paskaan työpäivään, joidenka seurauksena taas havahduin siihen kuinka tyytymätön olen työpaikkaanikin. Olin koko päivän super väsynyt ja suoraansanottuna vittuuntunut koko puljuun. Kotiin tullessakin odotti täyskaaos joka on seuraus useamman päivän laiskottelusta. Ei siinä auttanut kun alkaa hommiin ja laittaa rätti viuhumaan. Miehen tullessa kotiin paha oloni päätti tietenkin tehdä pienen purkauksen. Noh, ei nyt pahimmasta päästä mutta kuitenkin. En kuitenkaan tahtoisi olla puoliso joka valittaa, surkuttelee, mäkättää ja mököttää. Kukapa haluaisi. Mihin ihmeeseen saisin purettua tämän kaiken väsymyksen ja ahdistuksen?

Osansa tähän ahdistukseen on tuonut parit vauvauutiset eiliseltä ja tältä päivältä. Vanha tuttu iloitsi uudesta tulokkaastaan eilen facebookissa ja yksi siskoni ystävä tänään. Erityisen pahalta nämä uutiset ovat tuntuneet koska jos toinen raskauteni olisi jatkunut normaalisti niinkuin raskauden kuuluukin, alkaisi omakin laskettu aikani olla käsillä. Niin, tai jos ensimmäinen raskauteni olisi edennyt normaalisti olisin jo äiti. Silloin kun sain kuulla tämän siskoni ystävän raskaudesta olin itsekin onnellisesti raskaana; autuaan tietämätön kaikesta tulevasta pahasta. Mutta juuri minulle kävi kuten kävi. Vihaan tätä katkeruuden tunnetta kuullessani toisten ilouutiset. Kyllä minä onnellinen muiden puolestakin osaan olla, mutta aina sitä vaan miettii, kumpa mekin onnistuisimme joskus ja saisimme katsoa rakastaen oma pientä lastamme. Miksi juuri meille sen onnen saaminen on tehny niin vaikeaksi? Mahdottomaksi?

Sosiaalinen erakko

Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen laumaeläin. Viihdyn ihmisten keskellä ja kalenterissani riittää menoja. Lapsettomuuden myötä sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet ahdistaa. En tahdo nähdä ketään tuttua, puolituttua tai sukulaista. Harvoin näen edes ystäviäni, varsinkaan niitä jotka eivät tiedä mitä käymme läpi. Minun on vaikea olla katsekontaktissa ja kertoa valheellisia kuulumisia, kun samalla mielessäni mietin kuinka tahtoisin vain huutaa kuinka paha minun on olla. Ja toinen lukunsa ovat ne utelut ja kyselyt "milloinkas te TEETTE lapsia", "joko on vauvakuume", tai "mitäs tuonne toiseen makuuhuoneeseen tulee, vauvako"? Niin. No vierassänky sinne tulee saatana.

Yrityksestä ja lapsettomuudestamme tietävät muutama ystäväni sekä siskoni. Pahinta on että jonkun verran välttelen myös äitini tapaamista, koska hän ei yrityksestä tiedä enkä siitä pysty hänelle myöskään kertomaan. Meillä on suhteellisen läheiset välit mutta hän ei ole ihminen jonka kanssa koskaan olisin kovin arkoja asioita pystynyt puhumaan. Toiseksi en luota häneen. Omaan äitiini. Surullista. Onneksi hänellä on sentään sen verran järkeä ettei ole ainakaan vielä uskaltanut kysyä tulevaisuuden suunnitelmistamme. 

Näistä muutamista ystävistä ja siskostani minulla on vain yksi ystävä, jonka kanssa olen pystynyt kaikista avoimimmin puhumaan kaikesta. Hän on ainut joka kysyy minulta kuinka voin ja tuntuu että hän ymmärtää minua. Hän on ainut kenen olkapäille olen pystynyt romahtamaan. Meillä on molemminpuoleinen luottamus ja tunne että toiselle voi puhua. On ihanaa että olen löytänyt hänen kaltaisensa ystävän. Vuoden loppuun mennessä hän luultavasti muuttaa eri kaupunkiin. Miten ikinä pärjään ilman häntä? Puhumme paljon myös puhelimessa muttei se ole sama asia kun kasvotusten puhuminen. Ahdistaa. 

Siskoni kanssa puhun paljon tilanteestamme. Hänellä on kuitenkin itsellään kaksi pientä lasta, joista toisen hän on saanut alulle, kantanut vatsassaan ja synnyttänyt sillä aikaa kun me toivottomina vielä yritämme. Lisäksi tämä vauva syntyi juuri pahimpaan aikaan kun minä kärsin keskenmenoistani kerta toisensa jälkeen. En minä hänen iloaan ja onneaan voi tallata omien surujeni alle. Ja ne ristiäiset. Voi luoja minä pelkäsin niitä. Vaikka niin rakas pieni minulle.

Välttelen ystäviäni joilla on lapsia. Tai jotka ovat raskaana. Tiedän että pystyn pitämään peruslukemat kasvoillani heidät nähdessäni, mutta eniten pelkään reaktiotani tapaamisen jälkeen. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun. En pääse yli siitä epäonnistumisen tunteesta ja romahdan. Minua ei ole luotu äidiksi. Ehkä olen tehnyt jotain pahaa etten ansaitse omaa lasta. Olen katkera. Osaan kyllä olla iloinen niiden ihmisten puolesta jotka koen että ovat "ansainneet" onnensa ja lapsensa, mutta kovin monen vauvauutisen jälkeen tunnen suurta vihaa ja katkeruutta. Milloin minusta tuli tällainen?