Juttelua ja liitoskipuja rv 34

Kävin juttelemassa pari viikkoa sitten psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ahdistuksestani liittyen vauvan yritykseen sekä keskenmenoihin. Ja kadun todella etten hakenut apua silloin kun ahdistus ja suru olivat pahimmillaan. Keskustelu kesti lähes 1,5h jonka aikana käytiin läpi tapahtumia ja niistä aiheutuneita tunteita. Hieman jännitin etukäteen käyntiä, mutta käynnin jälkeen oli niin hyvä olo kun oli saanut puhua jollekin joka oli siinä juuri sinua varten, ilman tunnesiteitä ja vaitiolovelvollisena. En avaa keskustelua sen enempää täällä, mutta tahdon vain sanoa että hakekaa apua silloin kun sitä oikeasti tarvitsette. Neuvolaan sen verran terveisiä että hieman olisivat voineet jo aikaisemmin, vaikka ensikäynnillä kysyä keskustelun tarpeesta, itse ainakin olen huono pyytämään apua eikä minusta ulospäin varmasti edes huomaa ahdistusta. Tällä hetkellä raskaus on jo niin pitkällä että ajatukset ovat kovasti jo synnytyksessä ja vauvassa, eikä ahdistus enää ole päällimmäisenä mielessä. No, onneksi kuitenkin avasin itse viimein suuni, parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Liitoskivut ovat alkaneet vaivaamaan taas oikein huolella. Varsinkin öisin kivut ovat niin kovia, että tuntuu kuin häpyluuni murtuisi kun vaihdan asentoa. Kävely on tuskaista eikä tee kyllä mieli liikkua kotoa minnekään. Toivon todella että tämä pieni saapuisi siinä rv 37-40 eikä antaisi odotuttaa itseään yliajalle. Vielä kuitenkin on parempi pysytellä masussa turvassa.

Jokaisesta vihlaisusta, kivuista ja säryistä olen kuitenkin äärettömän kiitollinen. Tämän unelman eteen on paljon kivuliaampiakin kyyneleitä vuodatettu.

Oikein rauhallista juhannusta kaikille, toivotaan että sää pysyisi edes kohtuullisena ja pääsisi nauttimaan ulkoilusta ja grilli eväistä :)

Mielen avausta

Täällä mennään jo raskausviikolla 28, ja aika luottavaisin mielin olen. Vatsa alkaa olla jo melkoinen, vauvaa potkii kovasti ja liitoskivut alkavat vaivaamaan todenteolla vaikka olenkin ollut sairaslomalla. Muuten kaikki on aika mukavasti mennyt.

Meillä oli juuri neuvolakäynti, jossa puhuimme perheen voimavaroista ja jaksamisesta. Juttelu ajautui keskenmenoihin ja niistä aiheutuneeseen ahdistukseen. Terkkarimme ehdotti että voisin käydä juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa mieltä vaivaavista asioista. Olen miettinyt useinkin että ulkopuoliselle puhuminen voisi olla hyvä juttu, ja olen nyt enemmän kuin tyytyväinen että pääsen hieman avautumaan. Sairaanhoitaja soittikin jo aika pian neuvolakäynnin jälkeen ja täytyy sanoa että jo pelkästään puhelimessa puhuminen ja ajan sopiminen sai mielen herkäksi. Saa nähdä kuinka tulen käynnistä selviämään. Mielestäni keskenmenotaustan (ja pitkän yrityksen) omaavalta voisi jo ensimmäisen neuvolan yhteydessä kysyä olisiko tällaiselle keskusteluavulle tarvetta, minä ainakin olen sen verran ujo ottamaan asiaa esille oma-aloitteisesti. Minustakaan ei varmasti ulospäin näy mikään ahdistus tai epävarmuus, joten ulkokuoren perusteella tilanteen arvioiminen ei ole luotettava tapa. Toki ensimmäisellä neuvolakäynnillä meillä oli sijainen, joka ei vaikuttanut yhtään niin pätevältä kuin mitä oma neuvolatätimme on, joten olisiko ollut hoitajan ammattitaidostakin kiinni.

Vauvalle olemme hankkineet lähes kaiken tarvittavan. Vaunut ja turvaistuin ovat vielä matkalla liikkeeseen, koska haluamaamme väriä ei pikkuputiikissa ollut valmiina. Mutta ne on tilattu! Pinnasänky on paikallaan, vaatteita ja tarvikkeita kaappi pullollaan. Nyt vain leppoisin mielin nauttimaan loppuraskaudesta. Äitiyspakkauskin on kelan asiointipalvelun mukaan matkalla, sitä odotellessa :)

Raskaushäpeää

Työkaverini kärsii kaiken päättelemäni mukaan lapsettomuudesta. Hänellä on 10 vuotta kestänyt suhde, ikää yli 30 ja hän on joskus vihjaillut kuinka "kaikki eivät voi omaa lasta saada". Omasta raskaudestani hänelle kertominen oli niin vaikeaa, ja kun tilanne tuli että oli vain pakko avata suuni koin suunnatonta häpeää ja ahdistusta raskaudestani. Miksi minä sitten kuitenkin onnistuin ja toinen ei? Huomasin työkaveristani samantien että hän oli uutisestani järkyttynyt, eikä tiennyt mitä sanoa. Kyllä hän viimein onnitteli. Töissä nähdessämme hän selkeästi alkoi välttelemään minua eikä kertaakaan ole kommentoinut raskauttani. Ymmärrän häntä täysin, itse olin aivan samanlainen. Jätin jopa tapaamatta hyviä ystäviäni sen vuoksi että he olivat raskaana tai saaneet juuri lapsen. Tai jopa siksi että joku saattoi olla raskaana. En vain pystynyt. Haavat olivat liian auki nähdäkseen toisten onnen. Viime kesänä erästä tuttua ohimennen nähdessäni en muka edes huomannut hänen vauvavatsaansa.

Tiedän että saan olla onnellinen raskaudestani eikä minun sitä tarvitse häpeillä. Kuitenkin kun takaraivossa on se suuri ahdistus jonka jokainen vauvamaha ja kahvipöytäkeskustelu vauvoista ja raskaudesta sai aikaan olen ollut aika varovainen. En tuo raskautta juurikaan ilmi, puhun asiasta varoen mutta tietenkin kysyttäessä voin asiasta keskustella ihan normaalisti. En vain halua tuottaa mielipahaa tai ahdistusta kenellekään jolle asia voisi olla arka. Edelleen usein mietin nähdessäni raskausvatsan tai pienen vauvan kuinka nuokin varmaan ovat samantien onnistuneet. Kyllä aika varmaan parantaa.

Kiukkua, itkua ja ahdistusta

Olen pari päivää ollut super huonolla tuulella. Kaikki ärsyttää. Aivan kaikki. Olen todella sytytysherkkä, äkkipikainen ja pohdin asioita paljon yksin vetäen johtopäätökset. Päässäni pyörii miljoonia asioita mutten saa puettua niitä sanoiksi. Muutama ihan konkreettinen juttu kotona on ärsyttänyt ja saanut päässäni aivan valtavat mittasuhteet. Niitä kun sitten päässäni pyörittelee on soppa valmis. Lisäksi olen saanut järjestettyä itselleni aivan suunnattoman pelon siitä ettei pieni selviäkään. Ja sitä minä en osaa sanoa ääneen, en vaikka olen yrittänyt. Mies on tietenkin saanut sitten tämän kaiken sonnan niskaansa tänä iltana.

Julkaisin tässä hiljattain somessa kuvan jossa käy ilmi että olen raskaana. Minun ei ollut tarkoitus alunperin julkaista yhtään mitään vauvaan liittyen mutta sain ystäväni kanssa otettua niin kauniin kuvan aiheesta että hetken mielijohteesta julkaisin sen. Eihän kuvaa voinut heittää "hukkaan". Vuorokaudessa kuva keräsi n. 250 tykkääjää eikä elokuinen salaisuutemme varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Julkaisun jälkeen olen alkanutkin sairaalloisesti pelätä että vauva ei selviä vaan kuolee kohtuuni. Että joudun sitten perään kertomaan kaikille ettei mitään vauvaa tulekaan. Pelkoani on lietsonut se ettei liikkeet ole tuntuneet niin hyvin parin päivän aikana. Eilen vain yhden kerran ja tänään vasta nyt illalla kun olen itkenyt kolmatta tuntia kaikkia näitä ajatuksiani ja kiukkujani. Taisi pieni huomata että nyt ei ole äidillä kaikki hyvin. Äidillä. Kirjoitinko minä tuon. Voi kumpa minä ihan oikeasti saisin vielä olla äiti. 

Toki tiedostan että tässä vaiheessa liikkeet eivät tunnu säännöllisesti, mutta melkein kaksi viikkoa ne ovat tuntuneet päivittäin useasti niin tällainen hiljaiselo alkaa todellakin huolettaa. Olen hankkinut muutamia vauvan vaatteitakin jo, sekä valinnut vaunut, sängyn ja vaikka mitä muuta vauvalle. Olen viettänyt hullun lailla aikaa tietokoneella etsien vauvalle maailman suloisimpia tarvikkeita ja huoneeseen kaunista sisustusta. Olenko todellakin näin hurahtanut ja unohtanut tosiasiat? Ei raskausviikko 18 takaa yhtään mitään! Olen yhä se sama nainen joka menetti kolme aikaisempaakin pientä vauvan alkua. Ei neljäs keskenmeno olisi mikään ihme kohdallani. Ja jottei tosiasiat pääsisi unohtumaan tuli toisesta keskenmenosta kuluneeksi eilen tasan vuosi. Kolmatta "merkkipäivää" odotellessa joka on sekin jo alle kahden kuukauden päässä.

Kyllä nämä keskenmenot ja lapsettomuus ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet etten tule unohtamaan koskaan niitä tunteita. Minulle tämä taival on ollut elämäni raskainta aikaa. Tämän ulkopuolisen silmin onnellisen odottavan äidin sisällä on hauras, pelkäävä ja epävarma nainen jonka suurin unelma on tulla äidiksi.

Vatsakipu

Tänään on ollut aika oireeton päivä. Alkuillasta kuitenkin alkoi vatsaani yhtäkkiä koskea. Sellaista aaltomaista kipua, vähän niinkuin kuukautisten aikaan muttei ihan kuitenkaan. Ramppasin wc:ssä useaan otteeseen tarkastamaan tilannetta, mutta onnekseni mitään veristä vuotoa ei esiintynyt. Pikkuhiljaa vatsakipukin hellitti ja uskalsin hieman huokaista. Kerkesin jo miettiä kuinka joudun seuraavan postauksen tekemään keskenmenostani. (Kaikkea sitä paniikin vallassa miettiikin :D) On tämä vaan yhtä painajaista, vaikka niin ihanasta ja onnellisesta asiasta pitäisi olla kyse. Olen ikuisesti katkera etten voi nauttia joka hetkestä kuin normaalit odottavat äidit.

Lipuva aika

Tänään on rv 4+5. Aika tuntuu menevän niin hitaasti. Olen alkanut panikoimaan. Olen ahdistunut. Eilen tunsin pitkästä aikaa sen fyysisen ahdistuksen tunteen rinnassani kun mietin kuinka meidän käy. Pelkään että saan keskenmenon taas. Romahtaisin jos se tapahtuisi. En varmasti enää kestäisi. Ja entäpä vielä ajatus etten koskaan saisi omaa lasta. Olen kiukutellut miehellenikin ihan turhasta. Syytön hän minun ahdistukseeni on.

Vatsaa nipistelee ajoittain, kuin kuukautismaisia kipuja. Onneksi lieviä sellaisia. Kyllä minä tiedän mitä ne kovat kuukautismaiset kivut tarkoittavat. Muistan ne kyllä. Rinnat ovat todella raskaat ja kipeät. Väsyttää, nälkä ja palelee. Entäpä tämä turvotus. Housut ahdistaa ja täytyy ihan oikeasti piilotella vatsaa. Oli minulla edellisissäkin raskauksissa kaikenlaisia oireita. Ei niihin pidä sokeasti luottaa. Kuitenkin toivon että tällä kertaa ne eivät pääty yhtä surullisesti kun aiemmin. Toivon enemmän kuin mitään muuta.

En tiedä uskallanko soittaa vielä neuvolaan. Työvuorojen vuoksi olisi oikeastaan pakko jos meinaan saada ajan niin että käynti olisi työajan ulkopuolella. Juuri nyt en halua selitellä kenellekään yhtään mitään. Ehkä soitan huomenna. Tai perjantaina.

Olen miettinyt miltä meidän pieni näyttäisi. Olisiko hän tyttö vai poika? Kuinka sisustaisimme pienen huoneen? Mieskin tuntuu miettivän yllättävän paljon vauvaa ja sitä mitä se toisi tullessaan. Voi jospa saisin tehtyä hänestä viimein isän.

Vauvauutisia

Niitähän tuppaa vähän väliä. Vauvauutisia nimittäin. Ei tosissaan, tämän parin puolesta kyllä olen onnellinen, vaikka kyllä se silti kirpaisee. Ja oli tämä odotettavissakin. Onneksi kuulin nämä uutiset muualta, ihmiseltä joka tietää lapsettomuudestamme. On hieman aikaa sulatella ennen kuin pääsee onnittelemaan uudesta perheenjäsenestä kasvotusten. Ihanan katkeraa tekstiä. Nyt en pääse tästä katkeruuden tunteesta millään irti, en pysty ajattelemaan muuta kun sitä kuinka epäonnistuneita olemme. Tai minä olen. Minustahan tämä satavarmasti johtuu. Miksei me onnistuta, nuoria ja terveitä kun olemme. Tämäkin pariskunta neljänkympin molemmin puolin (ja siksi tämän onnen heille mielellään suonkin).

Milloin on meidän vuoromme?

Nyt taitaa olla dpo 2. Näin sitä vaan ollaan kärryillä kierrostaan, vaikkei muka seuraakaan. Omituista on se, että rinnat ovat olleet kipeänä ja turvonneet ovulaation ylitse. Yleensä nännit vain käyvät kipeinä hetkellisesti oviksen aikaan, mutta nyt kipeytyivät jo pari päivää ennen ovista ja nyt ovat jo koko rinnat arat ja raskaat. Voin vain salaa toivoa parasta, mutta tietäähän tuon jo valmiiksi että ihan perus oireita varmasti ennen kuukautisten alkua. No, en voi muuta kuin odottaa taas nämä maailman hitaimmat pari viikkoa loppuun. Olempas taas positiivinen!

P.s. Kivasti olen löytänyt muutamia uusia blogeja seurattavaksi. Helpottavaa saada edes jonkunlaista vertaistukea, vaikken tätä tietenkään kenellekään toivoisi.

Uni

Nukuin viimeyönä ihanan sikeät ja pitkät yöunet. Unet tosin olivat sekavia ja liittyivät yllättäen lapsettomuuteen. En kaikkea muista tarkalleen mutta ensimmäisenä muistin hampaan. Revin itseltäni unessa hampaan irti. Juuri oli mädäntynyt. Luin unikirjasta mitä se mahtaa tarkoittaa..

"Jos kiskoo itse itseltään hampaan, kielii se jostain itseä kiusaavasta asiasta, josta haluaisi päästä eroon."  Unikirja

Nojoo. Lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta todellakin tahtoisin päästä eroon. Unessa pukeuduin myös mustaan häämekkoon, apua. Menin myös erään kaveripariskuntamme naisen kanssa johonkin vyöhyketerapiaan tms., jossa terapeutti kyseli mitä haluan hoidettavan. En pystynyt sanomaan ääneen lapsettomuutta tämän kaverin ollessa vierellä koska he eivät tiedä salaisuuttamme. Terapeutti kyseli aikansa ja lopulta sanoi että aikoo hoitaa masennustani. Sitten aloimme suurelle pedille makaamaan ja terapeutit antoivat meille jonkunlaista energiaa käsillään.

Toivottavasti ei mitään huonoja enteitä. Nyt ei jaksaisi.

Työssäjaksaminen

Tänään esimieheni ehdotti että voisin osallistua erääseen projektiin töissä. Minulla on jo ennestään jonkin verran erilaisia vastuualueita joita hoidan. Nyökyttelin ja osoitin kiinnostukseni tehtävää kohtaan, olen huono kieltäytymään mistään. Ja ihan oikeasti tämä projekti olisi minulle itsellenikin hyödyllinen. Mietiskelin asiaa kuitenkin aamupäivän ajan. Aloin miettimään jo tämänhetkistä jaksamistani ja kuinka minusta oikeasti tuntuu välillä työläältä hoitaa ihan perustyötehtäviäni, saati että lähtisin mukaan johonkin uuteen projektiin.

Myöhemmin päivällä tapasin esimieheni muissa merkeissä. Koin tilanteeni tulleen. Kerroin hänelle, että olin miettinyt projektiin osallistumista. Kerroin, että minulla on ollut jo pidemmän aikaa vaikeaa ja etten nyt oman jaksamisen vuoksi pysty ottamaan enää lisää töitä. En kertonut mitään sen enempää - eikä hän kysynyt. Hän ymmärsi ja sanoi, että oli huomannut että minua vaivaa jokin ja toivotti jaksamista. Oikeastiko? Ovatko kulissini pettäneet? Olen ollut varma ettei kukaan pystyisi kuoreni alle näkemään.

Olen niin huojentunut että pystyin avaamaan suuni. Se ei ollut helppoa.

Itku

Vaikea olla. Ahdistaa niin että tuntuu etten saa happea. Rinnassani on möykky, kurkussa pala. Kyllä ottaa nämä kuukautiset koville. Välillä olin muka niin varma ja toiveikas. Typerä minä olen, että edes kuvittelin. Viimeisestä keskenmenostakin on jo yli puoli vuotta. Kolme raskautta niin lähekkäin, olin varma että meillä taas tärppäisi pian. Nyt en enää usko siihen. Olen niin loppu.

Olen itkenyt itkemistäni. Välillä rauhoittunut, ja taas pillahtanut. Mies on ihan ihmeissään. Olen yrittänyt selittää miksi tämä kaikki on niin raskasta. Miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Kyllä hän sanoo että ymmärtää, on surullinen itsekin kun näkee kuinka minun on paha olla. En jaksaisi ilman häntä. Tänään sain jotenkin sanottua itkun keskeltä pahimman pelkoni; entä jos en saa tehtyä hänestä koskaan isää. Kyllä hän sen kuulemma kestäisi, sopeutuisi ja hyväksyisi. Hän haluaa olla kaikesta huolimatta vain minun kanssani, olen hänelle ollut se ainut oikea. Itkettää ajatuskin, että joku minua voi noin paljon rakastaa. Vajaavaista, aknenaamaista itkupilliä. Kuinka hän voikin olla niin rauhallinen ja fiksu. 

Tänään minusta tuntui, etten selviä töihin. Töissä minusta tuntui, etten selviä enää työtehtävistäni. Silmät sumuisena edellisen illan, yön ja aamun itkuista vaelsin läpi iltavuoron. Työni on henkisesti ja fyysisesti raskasta, hoitotyötä. Kuinka pystyn hoitamaan sairaita ihmisiä kun en ole itsekään kunnossa? Tuntuu etten kohta pystykään. Olen siinä rajalla.

Minusta tuntuu että on paras olla laskematta kiertopäiviä, olla tekemättä ovulaatiotestejä tässä kierrossa. On saatava muuta ajateltavaa, ja saada stressitasoa edes hieman alaspäin. Blogin kirjoittamista ja muiden blogien lukemista en kuitenkaan pysty (enkä halua) lopettamaan. Tämä on minun terapiani, minun keinoni purkaa ajatuksiani. Ei minulla ole ketään kenen kanssa jakaa tällaisia kokemuksia. Voin vain kertoa niitä muille saamatta minkäänlaista vertaistukea. Sitä minä tarvitsisin nyt.

Linnuton puu

Sieltä ne kuukautiset viimein saapuivat. Ei tulleet yllätyksenä, olen ollut jo muutaman päivän niin kärttyinen ja sytytysherkkä joten ihan odotettu tapahtuma oli. Hieman on kyynelkanavatkin hakeneet avausta ja juuri katsottu Vain Elämää sai ne kyllä auki viimeistä porttia myöten. Hector lauloi Anna Puun ihanan kappaleen Linnuton puu, jota olen itsekin suruissani kuunnellut. Ei kerennyt Hector lausua kun kappaleen nimen niin itku sai vallan.

Voi kumpa minunkin puuhuni joskus tulisi se lintu. Olen niin loppu.

Ravistelua

En usko enää mahdollisuuksiini raskautumiseen ainakaan tässä kierrossa. Tekisi mieli perua kaikki typerät ajatukseni ja poistaa edellinen toiveikas postaukseni. Edes kellontarkka seksi ei ole edesauttanut toiveemme täyttymistä. Kp 26 (dpo11) on kääntynyt iltaan ja on vaan niin vahva tunne epäonnistumisesta. Kiertoni ovat olleet 25-29 päivää joten vielä on epätoivoisen itsensätutkimisen ja piinailun aikaa mahdollisesti jopa päiviä. Edellisissä kierroissa olen tuntenut kuukautiskipuja vähintään muutama päivä ennen vuodon alkamista mutta nyt en ole tuntenut kuin pieniä nipistelyjä sekä kovaa turvotusta. Rintojen kipukin on väistynyt ja jäljellä vain pienen pieni arkuus. Muuta en ole kerennytkään kuin kusta purkkiin ja niinkuin arvata voi ovat testit olleet negatiivisia. Alkaisipa kuukautiset jo, niin pääsisi jo uuteen kiertoon. Vitutustaso ollut kylläkin tänään sellainen että eiköhän ne sieltä pian ala.

Mieskin kyseli olenko jo testaillut. En jokaisesta tikun uittelusta jaksa hänelle raportoida mutta hän kyllä tietää salaisen harrastukseni ja tilattujen testien määrän.Varmaan kauhulla odottaa jo uutta kiertoa ja lukujärjestyksenmukaista pakkoseksiä. 

Ärsyttää, olen niin pettynyt taas itseeni. Sekavaa tekstiä mutta niin on sekava kirjoittajakin.

Veitsi haavassa

Juuri kun kuvittelin edes hieman hallitsevani tilannetta voinkin kirjoittaa tälle illalle toisen postauksen. Katsoin illalla Kadonneen Jäljillä ohjelman. Jaksossa Venäjältä adoptoitu nuorimies etsi biologista äitiään ja sisaruksiaan. Jakso sai minut taas tuntemaan surua ja katkeruutta. Kuinka joku voi antaa pois oman lapsensa? Toisaalta tarinassa oli myös hyväkin puoli - poika löysi äitinsä ja sisarensa, sekä sai kysymyksiinsä vastauksia. Äiti ja poika molemmat itkivät ensitapaamisessa. Selvisikin, että poika oli huostaanotettu äidin alkoholinkäytön seurauksena. Ymmärrän toki ettei elämä aina ole niin mustavalkoista. Tuntuu vaan niin epäreilulta, kuinka ihminen joka ei ole sitoutunut tai kykenevä lapsestaan huolehtimaan tulee raskaaksi, saa lapsen - tässäkin tapauksessa monta lasta. Miksi me jotka niin haluamme, yritämme ja olemme valmiita tekemään mitä vain lapsen vuoksi emme kuitenkaan lasta saa? Olenko jotain elämässäni väärin tehnyt ja tämä on minulle rangaistus? Enkö kykenisi huolehtimaan lapsesta? Olisinko huono äiti?

Tuntuu että nykyään en pysty mitenkään väistelemään ajatuksiani lapsettomuudesta. Niin moni asia tuo tämän surullisen tarinamme mieleeni. Tv-ohjelmissa, radiossa, kahvitauolla töissä, kaupassa, salilla, kampaajalla.. Joka paikassa näkee lapsiperheitä, äitejä, isejä, vauvoja. Kuulee juttuja raskaudesta, perhearjesta ja lasten syntymäpäivistä. Onnekseni edes syksyn ja kylmän ilman tulo on onnistunut piilottamaan toinen toistaan kauniimmat raskausvatsat takkien alle. Mutta facebook ei näitä ilouutisia suodata, se ei anna armoa.

Seesteistäkö?

En oikein tiedä tämänhetkistä olotilaani. Ajoittain tuntuu ettei tästä tule mitään ja varmasti taas petymme. Välillä olen myös ajatellut että jäämme varmasti kokonaan lapsettomiksi, olen miettinyt miten sen koskaan kestäisin. Kuitenkin sisällä on pieni toivonkipinä joka välillä syttyy toivomaan.

Tässä kierrossa hyödynsimme ovulaation varmaan paremmin kuin koskaan! Kyllähän se stressiä, aikataulua ja vonkaamista vaati mutta jos vain pieni joskus saataisiin olisi se varmasti tämän vaivan ja stressin arvoista. Nyt vain yritän olla rauhallinen ja annan loppukierron mennä omalla painollaan. Jostain kumman syystä joka kierron pakkomielle aloittaa testailukin yliajoissa on tipotiessään. Olen päättänyt ajatellut että jos/kun seuraavaan kiertoon lähdetään en tikuttaisi ovulaatiota enkä stressaisi päivistä. Hieno ajatus, mutta toteutus voi olla jotain aivan muuta..

Voi kumpa onnistuisimme viimein.

Illan itku

Mitäköhän kuvittelin eilen oikein kirjoittavani. Päiväni sujui ihan hyvin ja kävin mukavalla lenkillä siskoni kanssa. Illan hämärtyessä kuitenkin ahdistukseni sai minut haltuunsa ja sain kuin sainkin taas kivat itkutkin tirautettua. Voi kun saisin edes hieman tasattua mieltäni ja hallittua ajatuksiani. Miksi ihmeessä lapsettomuus ottaa minusta niin suuren otteen etten voi ajatella mitään muuta? Olenko tehnyt jotain pahaa ansaitakseni tällaisen taakan kantaakseni?

Henkinen hyvinvointi

Olen ollut jo pidemmän aikaa todella allapäin, surullinen ja ahdistunut. Olen viimeaikoina miettinyt paljon henkistä hyvinvointiani ja tosissani miettinyt olenko masentunut. En ole pitkään aikaan nähnyt elämässäni kovinkaan paljon ilon aiheita vaikka tosiasiassa tiedän niitä olevan. Löydän kaikesta aina ne huonot puolet ja ajattelen asiat kovin negatiivisesti. Olen menettänyt itsetuntoni täysin ja usein on hetkiä kun mietin olevani täysin arvoton enkä ansaitse edes elää. Koen usein jopa vihaa itseäni kohtaan. Varsinaisia itsemurha-ajatuksia minulla ei kuitenkaan ole enkä myöskään voisi kuvitella satuttavani itseäni fyysisesti. Pystyn suoriutumaan töistäni yms. enkä usko että kukaan tuttuni tai kaverini osaisi epäillä mitään masennukseen viittaavaa. Pari päivää sitten mieheni ehdotti yllättäen että menisin lääkärille. Hän on ainut ihminen joka oikeasti näkee pahoinvointini, jolta en sitä pysty täysin peittämään. Tosin en hänellekään ihan jokaista ajatustani kerro. Tämä sai minut miettimään missä vaiheessa oikeasti on syytä hakea apua. Tuntuu pahalle miehenikin puolesta, että hän joutuu elämään minun pahoinvointini ja suruni keskellä, haluaisin hänelle antaa jotain paljon parempaa. Usein mietin että "tänään en anna mielialani mennä alas", mutta en vain voi tunteilleni mitään.

Nyt kun mietin ajassa taaksepäin olen kyllä aina ollut helposti masentuneisuuteen taipuvainen. Olen todella sosiaalinen, huumorintajuinen ja iloinen työpaikalla sekä ystäväporukassa, eikä kukaan varmasti osaisi aavistaa mitään masennukseen viittaavaa. Aikaisempia kriisejä tai vastoinkäymisiä elämässäni ovat perheenjäsenen kuolema sekä huono ja epätasapainoinen parisuhde. Perheenjäsenen kuolemaa tietenkin surin kovasti, mutta niinkuin jokainen läheisen menettänyt varmasti tietää, klisee aika parantaa haavat pitää paikkansa. Edellisessä parisuhteessa ollessani muistelen jonkin verran olevani alakuloinen, mutta sekin helpotti heti eropäätöksen tehtyä. Parisuhteessa ei sinänsä tapahtunut mitään vakavaa, emme vain sopineet toisillemme ja olin suhteessa todella onneton.

Tällähetkellä ehdottomasti suurin suruni on lapsettomuus sekä kokemani keskenmenot. Asiaa ei auta henkisesti sekä fyysisesti raskas työ jossa en viihdy kovinkaan hyvin. Olen kovasti miettinyt masennuksen kriteerejä. Voiko yksittäinen kriisi elämässä oikeasti laukaista masennuksen, vai onko minulla vain jonkinlainen "suruaika" menossa? Missä vaiheessa voi ihan oikeasti puhua olevansa masentunut?

Ulkoilu ahdistus

Tänään oli upea ilma. Suomen luonto ja syksy näytti parastaan ja helli meitä aurinkoisella säällä ja ruskamaisemalla. Kävimme ulkoilemassa paikallisella ulkoilualueella ja pysähdyimme myös laavulle makkaran paistoon. Vaunuja, rattaita, lapsia, äitejä ja isejä lenkkipolut pullollaan. Olen niin ahdistunut ja katkera etten sovi enää kohta samalle lenkkipolulle saati laavulle lapsiperheiden kanssa. En vain voi olla ajattelematta kuinka onneton tilanteemme on, ja miten vajaavainen olen naisena. Lisäksi kuukautiseni ovat meneillään ja sen huomaa kyllä naamastakin, eikö riitä että kärsin henkistä pettymystä, kärsin kivuista ja vuodosta? Täytyy vielä pilata kasvonikin jotta varmasti muistan peiliin katsoessa kuinka asian laita on. Kyllä oli kerrassaan upea päivä!

Petetty

Avautuminen kuukautisten alkamisen kunniaksi. Kierto lyhyin koskaan, 25 päivää. Kuukautiset alkoivat dpo 12, ja edellisenä päivänä jo hieman tuhruili. Yrityskierto 20, mitä tähän enää sanoisi?

Tunnen kehoni pettäneen minut. Olen aina ollut hyvin sinut itseni ja vartaloni suhteen. Lapsettomuuden myötä itsetuntoni on luuhistunut ja tunnen olevani vain epäonnistunut kaikessa. Naisellisuuteni on kokenut kovan kolauksen. En minä ole nainen. Naisen kuuluu harrastaa spontaania ihanaa seksiä, tulla raskaaksi, kantaa vauvaa yhdeksän kuukautta jonka jälkeen synnyttää, imettää, hoivata ja suojella tätä pientä rakkauden tuotosta. Mikä minua vaivaa? Miksi en onnistu saamaan raskautta alulle tai pitämään pientä ihmisen alkua hengissä?

Tunnen usein itseäni kohtaan suurta vihaa ja inhoa. En pysty käsittämään kuinka joku voi minua rakastaa. Tunnen että tuhoan miehenikin elämän. Entä jos me emme saa koskaan lasta, en pysty antamaan miehelleni sitä kauneinta asiaa kahden ihmisen välillä. Joskus tekisi mieleni sanoa että mene kun vielä ehdit, joku toinen voi saada sinut niin paljon onnellisemmaksi - isäksi. Toisaalta tunnen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken yhdessä kokemamme vuoksi, ja luotan siihen että rakkaus kantaa meitä tässä kaikessa yhdessä eteenpäin.

Olen aina pitänyt alastomuutta ja seksiä luonnollisena ja ihanana asiana. Yrityksen myötä seksuaalisuuteni on kuitenkin muuttunut. Olen edelleen halukas ja aktiivinen, mutta tuntuu että en pysty nauttimaan seksistä niinkuin ennen. Mietin liikaa onnistumista ja epäonnistumista, sitä että osummekohan taaskaan oikeaan hetkeen. Joudumme tietenkin myös harrastamaan seksiä silloin kun sitä normaali elämässä ei tekisi mieli tai jaksaisi. Se vie voimia ja tietenkin romanttista jännitettä ja himoa väliltämme. "En nyt jaksaisi mutta teen sen sinun vuoksesi, koska tiedän että tarvitset nyt siittiöitä", ai että kun alkoi oikein himottamaan! Ja tuo ei ollut edes keksitty lause.. Lapsentekotehdas, sellainen on meidän makuuhuoneemme nykyään.

Tämän kaiken lapsettomuuden aiheuttaman itseinhon keskellä e-pillereiden lopettaminen aiheutti minulle järkyttävät iho-ongelmat. Kasvoni alkoivat kukkimaan ja hetkessä olin kuin teini suurine finneineni. Ja niitä oli oikeasti paljon. Vihasin katsoa peiliin ja tuntui että halusin eristäytyä kotiin ettei kukaan näkisi mitä kasvoilleni oli käynyt. Miehen läheisyyskin tuntui välillä ahdistavalta enkä pitänyt siitä että hän katseli minua, silitti poskeani tai kehui minua kauniiksi. Niin että ei tämä iho-ongelma ainakaan positiivisesti itsetuntooni vaikuttanut. Onneksi viimein menneen kesän aikana iho-ongelmani ovat  huomattavasti helpottaneet ja silloin tällöin jopa hymyilen peiliin katsoessani. En tiedä onko hormonitoimintani vain tasaantunut vai onko luontaistuotemyymälästä ostamani kristallisuolasaippua kaikkien kokeilemieni ihonhoitotuotteiden voittaja.

Vielä joskus aion saada itseni takaisin. Hymyillä ja olla onnellinen omassa kehossani. Rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Ja harrastaa upeaa seksiä ilman huolen häivää.

Toivon

Tänään on dpo 8. Hienosti siis onnistunut olemaan laskematta päiviä, hehheh.

Miehen kanssa eilen hölläiltiin koko päivä. Siinä sohvalla hän sitten silitteli vatsaani ja kysyi; "Oisko täällä jo meidän vauva?". En minä tiedä. Olisipa, voi luoja kuinka paljon minä toivon että olisi.

Vatsaa nipistelee ja kuukautiskipumaista tuntua on ollut pari päivää. Hieman ovat rinnatkin arat ja turvonneet. Hetkellisesti sitä aina uskaltaa olla toiveikas ja päästää ajatuksen, entä jos? Mutta järki sanoo, että pää kylmäksi, samanlaisia oireita on ollut useita kiertoja. Voi kumpa osaisi rentoutua ja olla miettimättä. Niin, ja tottakai menin kastelemaan ensimmäisen tikunkin. Negatiivinen tietenkin. Miksi kiusaan itseäni?

Illat

Äh, miksi illat ovat niin vaikeita? Miksi päivällä olo tuntuu siedettävältä, toiveikkaalta ja jopa hymyilen, mutta illan hämärtyessä kaikki paha tarraa entistä kovemmin minuun kiinni?