sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Pelko

Ihmettelinkin seesteistä ja luottavaista olotilaani. Sitä se ei enää ole. Eilen alkoi pelko hiipiä tämänkin katon alle. Vatsassa välillä nipistelee ja juilii, pelkään sen lisääntyvän ja kivun yltyvän. Pelkään että pieni unelmamme hajoaa taas. En uskalla astua ulos kotoa ilman mahtavaa sidearsenaalia, ensi viikolle suunnittelemani reissu ystäväni luokse jää tekemättä. En minä lähde potemaan keskenmenoa yli 400km päähän kotoa. Voi kun voisi kelata aikaa hieman eteenpäin, pääsisi näiden riski viikkojen yli, tai ainakin niiden viikkojen jotka itselleni ovat koituneet kohtaloksi.

Housuissa tuntuu koko ajan kostealle. Lugesteronit pitävät huolen siitä että saan olla jatkuvissa suojissa ja tuntea oloni märäksi ja epämukavaksi. En valita, teen mitä vaan jotta saisimme pienen elävänä syliimme, mutta märkä olo saa tietenkin ajattelemaan keskenmenoa. Pelkään joka kerta kun kurkistan housuihini, että siellä on verta. Että pieni valuu taas pois.

Valituksestani saa nyt varmastikin kuvan etten ole mihinkään tyytyväinen enkä arvosta raskautta, mutta ei se niin ole. Rakastan jokaista hetkeä kun saan kantaa pikkuista alkua sisälläni. Saan ainakin hetken unelmoida että minusta tulisi oikeasti äiti. Ja miehestäni maailman paras isä. Edellisten kokemuksieni perusteella minulla vain saattaa olla hieman aihetta olla peloissani. Pikaisella matematiikalla voimmekin todeta että tämä on neljäs raskaus eikä meillä ole vieläkään yhtään elävää lasta.

Päivä kerrallaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti