Kiukkua, itkua ja ahdistusta

Olen pari päivää ollut super huonolla tuulella. Kaikki ärsyttää. Aivan kaikki. Olen todella sytytysherkkä, äkkipikainen ja pohdin asioita paljon yksin vetäen johtopäätökset. Päässäni pyörii miljoonia asioita mutten saa puettua niitä sanoiksi. Muutama ihan konkreettinen juttu kotona on ärsyttänyt ja saanut päässäni aivan valtavat mittasuhteet. Niitä kun sitten päässäni pyörittelee on soppa valmis. Lisäksi olen saanut järjestettyä itselleni aivan suunnattoman pelon siitä ettei pieni selviäkään. Ja sitä minä en osaa sanoa ääneen, en vaikka olen yrittänyt. Mies on tietenkin saanut sitten tämän kaiken sonnan niskaansa tänä iltana.

Julkaisin tässä hiljattain somessa kuvan jossa käy ilmi että olen raskaana. Minun ei ollut tarkoitus alunperin julkaista yhtään mitään vauvaan liittyen mutta sain ystäväni kanssa otettua niin kauniin kuvan aiheesta että hetken mielijohteesta julkaisin sen. Eihän kuvaa voinut heittää "hukkaan". Vuorokaudessa kuva keräsi n. 250 tykkääjää eikä elokuinen salaisuutemme varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Julkaisun jälkeen olen alkanutkin sairaalloisesti pelätä että vauva ei selviä vaan kuolee kohtuuni. Että joudun sitten perään kertomaan kaikille ettei mitään vauvaa tulekaan. Pelkoani on lietsonut se ettei liikkeet ole tuntuneet niin hyvin parin päivän aikana. Eilen vain yhden kerran ja tänään vasta nyt illalla kun olen itkenyt kolmatta tuntia kaikkia näitä ajatuksiani ja kiukkujani. Taisi pieni huomata että nyt ei ole äidillä kaikki hyvin. Äidillä. Kirjoitinko minä tuon. Voi kumpa minä ihan oikeasti saisin vielä olla äiti. 

Toki tiedostan että tässä vaiheessa liikkeet eivät tunnu säännöllisesti, mutta melkein kaksi viikkoa ne ovat tuntuneet päivittäin useasti niin tällainen hiljaiselo alkaa todellakin huolettaa. Olen hankkinut muutamia vauvan vaatteitakin jo, sekä valinnut vaunut, sängyn ja vaikka mitä muuta vauvalle. Olen viettänyt hullun lailla aikaa tietokoneella etsien vauvalle maailman suloisimpia tarvikkeita ja huoneeseen kaunista sisustusta. Olenko todellakin näin hurahtanut ja unohtanut tosiasiat? Ei raskausviikko 18 takaa yhtään mitään! Olen yhä se sama nainen joka menetti kolme aikaisempaakin pientä vauvan alkua. Ei neljäs keskenmeno olisi mikään ihme kohdallani. Ja jottei tosiasiat pääsisi unohtumaan tuli toisesta keskenmenosta kuluneeksi eilen tasan vuosi. Kolmatta "merkkipäivää" odotellessa joka on sekin jo alle kahden kuukauden päässä.

Kyllä nämä keskenmenot ja lapsettomuus ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet etten tule unohtamaan koskaan niitä tunteita. Minulle tämä taival on ollut elämäni raskainta aikaa. Tämän ulkopuolisen silmin onnellisen odottavan äidin sisällä on hauras, pelkäävä ja epävarma nainen jonka suurin unelma on tulla äidiksi.

Huolia

Pitikin mennä kirjoittamaan että olen ollut ihmeen luottavainen raskauteen. Jostain syystä kirjauduin omakantaan kurkkimaan potilastietojani. Siellä sitten huomasin verikokeideni tulokset ja sain aikaan paniikin. Hieman googlettelin mitä tulokset mahtaa tarkoittaa kunnes tulin järkiini ja päätin lopettaa. Mietityttää kovasti, mutta järki sanoo että rauhoitu ja odota ultraa. Voi että kun sitä voikin olla niin typerä että menee ominpäin tutkimaan! Taitaa olla taas parempi vaan alkaa nukkumaan ennenkuin menee liian villiksi nämä minun touhut.

P.s. Mies tänään kuunteli mahaani. Hetken aikaa kuunneltuaan ja huhuiltuaan totesi että tyttö se on :D  Voi apua!

Älä sydämes ääntä kadota

"Täydellisen kauniina, muttei vielä valmiina, älä sydämes ääntä kadota, poloinen, aurinkotuulessa."

Elviiran ja Raken Aurinkotuulessa -kappaleesta tuli minulle todella tärkeä edellisten raskauksien ja menetyksien aikana. Tässä kappaleessa on jotain taikaa, joka tuo pelon keskelle uskoa ja toivoa. Kun blogia aloitin ajattelin, että jos tulen vielä raskaaksi ja saan joskus kuulla pienen sydänäänet olisi se hyvä hetki julkaista tämä kappale blogissani. Jotenkin niiiin henkilökohtaista ja tärkeää minulle.

Vatsakipu

Tänään on ollut aika oireeton päivä. Alkuillasta kuitenkin alkoi vatsaani yhtäkkiä koskea. Sellaista aaltomaista kipua, vähän niinkuin kuukautisten aikaan muttei ihan kuitenkaan. Ramppasin wc:ssä useaan otteeseen tarkastamaan tilannetta, mutta onnekseni mitään veristä vuotoa ei esiintynyt. Pikkuhiljaa vatsakipukin hellitti ja uskalsin hieman huokaista. Kerkesin jo miettiä kuinka joudun seuraavan postauksen tekemään keskenmenostani. (Kaikkea sitä paniikin vallassa miettiikin :D) On tämä vaan yhtä painajaista, vaikka niin ihanasta ja onnellisesta asiasta pitäisi olla kyse. Olen ikuisesti katkera etten voi nauttia joka hetkestä kuin normaalit odottavat äidit.

Lipuva aika

Tänään on rv 4+5. Aika tuntuu menevän niin hitaasti. Olen alkanut panikoimaan. Olen ahdistunut. Eilen tunsin pitkästä aikaa sen fyysisen ahdistuksen tunteen rinnassani kun mietin kuinka meidän käy. Pelkään että saan keskenmenon taas. Romahtaisin jos se tapahtuisi. En varmasti enää kestäisi. Ja entäpä vielä ajatus etten koskaan saisi omaa lasta. Olen kiukutellut miehellenikin ihan turhasta. Syytön hän minun ahdistukseeni on.

Vatsaa nipistelee ajoittain, kuin kuukautismaisia kipuja. Onneksi lieviä sellaisia. Kyllä minä tiedän mitä ne kovat kuukautismaiset kivut tarkoittavat. Muistan ne kyllä. Rinnat ovat todella raskaat ja kipeät. Väsyttää, nälkä ja palelee. Entäpä tämä turvotus. Housut ahdistaa ja täytyy ihan oikeasti piilotella vatsaa. Oli minulla edellisissäkin raskauksissa kaikenlaisia oireita. Ei niihin pidä sokeasti luottaa. Kuitenkin toivon että tällä kertaa ne eivät pääty yhtä surullisesti kun aiemmin. Toivon enemmän kuin mitään muuta.

En tiedä uskallanko soittaa vielä neuvolaan. Työvuorojen vuoksi olisi oikeastaan pakko jos meinaan saada ajan niin että käynti olisi työajan ulkopuolella. Juuri nyt en halua selitellä kenellekään yhtään mitään. Ehkä soitan huomenna. Tai perjantaina.

Olen miettinyt miltä meidän pieni näyttäisi. Olisiko hän tyttö vai poika? Kuinka sisustaisimme pienen huoneen? Mieskin tuntuu miettivän yllättävän paljon vauvaa ja sitä mitä se toisi tullessaan. Voi jospa saisin tehtyä hänestä viimein isän.

Pelko

Ihmettelinkin seesteistä ja luottavaista olotilaani. Sitä se ei enää ole. Eilen alkoi pelko hiipiä tämänkin katon alle. Vatsassa välillä nipistelee ja juilii, pelkään sen lisääntyvän ja kivun yltyvän. Pelkään että pieni unelmamme hajoaa taas. En uskalla astua ulos kotoa ilman mahtavaa sidearsenaalia, ensi viikolle suunnittelemani reissu ystäväni luokse jää tekemättä. En minä lähde potemaan keskenmenoa yli 400km päähän kotoa. Voi kun voisi kelata aikaa hieman eteenpäin, pääsisi näiden riski viikkojen yli, tai ainakin niiden viikkojen jotka itselleni ovat koituneet kohtaloksi.

Housuissa tuntuu koko ajan kostealle. Lugesteronit pitävät huolen siitä että saan olla jatkuvissa suojissa ja tuntea oloni märäksi ja epämukavaksi. En valita, teen mitä vaan jotta saisimme pienen elävänä syliimme, mutta märkä olo saa tietenkin ajattelemaan keskenmenoa. Pelkään joka kerta kun kurkistan housuihini, että siellä on verta. Että pieni valuu taas pois.

Valituksestani saa nyt varmastikin kuvan etten ole mihinkään tyytyväinen enkä arvosta raskautta, mutta ei se niin ole. Rakastan jokaista hetkeä kun saan kantaa pikkuista alkua sisälläni. Saan ainakin hetken unelmoida että minusta tulisi oikeasti äiti. Ja miehestäni maailman paras isä. Edellisten kokemuksieni perusteella minulla vain saattaa olla hieman aihetta olla peloissani. Pikaisella matematiikalla voimmekin todeta että tämä on neljäs raskaus eikä meillä ole vieläkään yhtään elävää lasta.

Päivä kerrallaan.

4+1

Viikko ensimmäisestä haaleasta haamunpoikasesta. Minulla on vaarallisen rauhallinen ja luottavainen olo. Ajoittain havahdun siihen että tekisi mieli läimäyttää itseä poskelle ja huomauttaa kuinka alussa olemme, ja kuinka edellisten raskauksien kanssa kävi. Olen havahtunut mietiskelemästä kuinka sisustaisimme lapsen huonetta ja millaista elämämme lapsen kanssa tulisi olemaan. Ei kai se väärin ole haaveilla, mutta tuntuu että minulla ei siihen ole lupaa. Ei vielä.

Mies on silminnähden onnellinen. Meillä on ollut viimeinen viikko pullollaan hellittelyä ja pusuttelua. Hän silittelee paljon vatsaani ja tulee luokseni antamaan haleja. Viimeyönä nukahdimme lusikkaan missä mies piteli kiinni vatsastani. Tuntuu että olemme entistä rakastuneempia. On jotenkin rikollisen hyvä olla, pelkään herääväni tästä unesta. Kaikesta pelosta huolimatta, aion nauttia tästä niin pitkään kuin mahdollista. Tämä onni voi kääntyä epäonneksi milloin tahansa, sen tiedän paremmin kuin hyvin.

Oireita on jonkin verran. Uskomaton väsymys. Siis lamauttava. Kahvi ei uppoa, ja muutenkin aamulla tuntuu olevan hieman huono olo, kuin olisin kipeänä tai krapulassa, aamupalakaan ei oikein maistu entiseen tapaan. Vatsaa juilii ajoittain. Välillä pelkään kipujen voimistuvan ja kaiken onnen loppuvan. Rinnat ovat hieman painavat mutta eivät kipeät, nännit ovat tummentuneet hieman. Mutta tämä turvotus. Minusta tuntuu kuin joutuisin jo nyt piilottelemaan vatsanseutua! Muistan tämän oireen myös edellisistä raskauksista. Pissallakin saa käydä tiheämmin. Minua oireet eivät haittaa. Päin vastoin, kestän mitä tahansa kunhan saan pienen syliimme saakka.

Dpo 10

Tänään varmistin raskauden todeksi vielä Clearblue digillä. Tuo digin tekeminen on niin raakaa. Se ei anna armoa, se joko on tai ei. Pelotti niin paljon että meinasin olla tekemättä sen. Sitten olisin leijaillut ainakin vielä yhden päivän harhakuvitelmissani ja haamuissani. Onneksi tulin järkiini ja tein sen. Ja olen niin kiitollinen siitä mitä siihen piirtyi, "pregnant".

Soitin samantien seksuaaliterveysneuvolan ajanvarausnumeroon, jotta saisin kiinni lääkärini. Siellä mukava ja ehkä hieman jopa innokas neuvonnan täti laittoi soittoajan huomiselle. Nyt siis vain huomista ja soittoaikaa odotellessa. Huomenna menen illaksi töihin, toivottavasti lääkäri soittaisi jo aamupäivällä ettei tarvitse mennä sipittelemään mihinkään piiloon, sitäpaitsi meillä töissä muutenkin omien puheluiden puhuminen on hankalaa kun et koskaan tiedä mikä tilanne on meneillään kun puhelin viimein pirahtaa.

Niin, tein myös liuskatestin. Oli sekin hieman tummunut. Liuskatestiin en koskaan ole saanut kunnon viivoja. Tosin olen aina lopettanut testien tekemisen digiin. Eikä nämä halpistestit ehkä ole niitä ihan parhaita.. Mielestäni on turha kiusata itseään tekemällä testejä loputtomiin. Keskenmenoa ei voi estää mitenkään. Ajattelin kuitenkin jos ostaisin viikkonäytöllisen (tai pari) digin. Katsotaan.

Päivä kerrallaan, rauhallisesti hengitellen. Outoa ajatella, että olen raskaana jo neljännen kerran. Jospa nyt saisimme pienen kotiin saakka.

Toiveita

Tänään on dpo 10 (kp 25). Hätähousuna tietenkin olen jo muutaman testiliuskan uitellut ja ne olleet tietenkin negatiivisia. Tänä aamuna kun heräsin ovat rintani tulleet yön aikana todella raskaiksi ja kipeiksi, sivuilta ja alta sekä tuosta rintalastan päältä. Aivastuttaa ja alavatsassa hieman omituinen/painava olo mutta sekin voi aivan hyvin johtua lähestyvistä kuukautisista. Kuitenkin olo on sellainen että jos nyt tekisin positiivisen testin en hetkeäkään epäröisi sitä. Voi kumpa en olisi taas tullut hämätyksi vaan tällä kertaa oireet olisivat sitä itseään. Viime kierto oli 25 päivää eli sen mukaan kuukautiseni alkaisivat huomenna. Ei kai tässä auta kun hengitellä ja yrittää olla stressaamatta. Kaikkemme olemme tehneet ovulaation aikoihin ja nyt en voi muuta kuin odottaa. Suotta ei näitä päiviä kutsuta piinapäiviksi.

Veitsi haavassa

Juuri kun kuvittelin edes hieman hallitsevani tilannetta voinkin kirjoittaa tälle illalle toisen postauksen. Katsoin illalla Kadonneen Jäljillä ohjelman. Jaksossa Venäjältä adoptoitu nuorimies etsi biologista äitiään ja sisaruksiaan. Jakso sai minut taas tuntemaan surua ja katkeruutta. Kuinka joku voi antaa pois oman lapsensa? Toisaalta tarinassa oli myös hyväkin puoli - poika löysi äitinsä ja sisarensa, sekä sai kysymyksiinsä vastauksia. Äiti ja poika molemmat itkivät ensitapaamisessa. Selvisikin, että poika oli huostaanotettu äidin alkoholinkäytön seurauksena. Ymmärrän toki ettei elämä aina ole niin mustavalkoista. Tuntuu vaan niin epäreilulta, kuinka ihminen joka ei ole sitoutunut tai kykenevä lapsestaan huolehtimaan tulee raskaaksi, saa lapsen - tässäkin tapauksessa monta lasta. Miksi me jotka niin haluamme, yritämme ja olemme valmiita tekemään mitä vain lapsen vuoksi emme kuitenkaan lasta saa? Olenko jotain elämässäni väärin tehnyt ja tämä on minulle rangaistus? Enkö kykenisi huolehtimaan lapsesta? Olisinko huono äiti?

Tuntuu että nykyään en pysty mitenkään väistelemään ajatuksiani lapsettomuudesta. Niin moni asia tuo tämän surullisen tarinamme mieleeni. Tv-ohjelmissa, radiossa, kahvitauolla töissä, kaupassa, salilla, kampaajalla.. Joka paikassa näkee lapsiperheitä, äitejä, isejä, vauvoja. Kuulee juttuja raskaudesta, perhearjesta ja lasten syntymäpäivistä. Onnekseni edes syksyn ja kylmän ilman tulo on onnistunut piilottamaan toinen toistaan kauniimmat raskausvatsat takkien alle. Mutta facebook ei näitä ilouutisia suodata, se ei anna armoa.

Illat

Äh, miksi illat ovat niin vaikeita? Miksi päivällä olo tuntuu siedettävältä, toiveikkaalta ja jopa hymyilen, mutta illan hämärtyessä kaikki paha tarraa entistä kovemmin minuun kiinni?

Sosiaalinen erakko

Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen laumaeläin. Viihdyn ihmisten keskellä ja kalenterissani riittää menoja. Lapsettomuuden myötä sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet ahdistaa. En tahdo nähdä ketään tuttua, puolituttua tai sukulaista. Harvoin näen edes ystäviäni, varsinkaan niitä jotka eivät tiedä mitä käymme läpi. Minun on vaikea olla katsekontaktissa ja kertoa valheellisia kuulumisia, kun samalla mielessäni mietin kuinka tahtoisin vain huutaa kuinka paha minun on olla. Ja toinen lukunsa ovat ne utelut ja kyselyt "milloinkas te TEETTE lapsia", "joko on vauvakuume", tai "mitäs tuonne toiseen makuuhuoneeseen tulee, vauvako"? Niin. No vierassänky sinne tulee saatana.

Yrityksestä ja lapsettomuudestamme tietävät muutama ystäväni sekä siskoni. Pahinta on että jonkun verran välttelen myös äitini tapaamista, koska hän ei yrityksestä tiedä enkä siitä pysty hänelle myöskään kertomaan. Meillä on suhteellisen läheiset välit mutta hän ei ole ihminen jonka kanssa koskaan olisin kovin arkoja asioita pystynyt puhumaan. Toiseksi en luota häneen. Omaan äitiini. Surullista. Onneksi hänellä on sentään sen verran järkeä ettei ole ainakaan vielä uskaltanut kysyä tulevaisuuden suunnitelmistamme. 

Näistä muutamista ystävistä ja siskostani minulla on vain yksi ystävä, jonka kanssa olen pystynyt kaikista avoimimmin puhumaan kaikesta. Hän on ainut joka kysyy minulta kuinka voin ja tuntuu että hän ymmärtää minua. Hän on ainut kenen olkapäille olen pystynyt romahtamaan. Meillä on molemminpuoleinen luottamus ja tunne että toiselle voi puhua. On ihanaa että olen löytänyt hänen kaltaisensa ystävän. Vuoden loppuun mennessä hän luultavasti muuttaa eri kaupunkiin. Miten ikinä pärjään ilman häntä? Puhumme paljon myös puhelimessa muttei se ole sama asia kun kasvotusten puhuminen. Ahdistaa. 

Siskoni kanssa puhun paljon tilanteestamme. Hänellä on kuitenkin itsellään kaksi pientä lasta, joista toisen hän on saanut alulle, kantanut vatsassaan ja synnyttänyt sillä aikaa kun me toivottomina vielä yritämme. Lisäksi tämä vauva syntyi juuri pahimpaan aikaan kun minä kärsin keskenmenoistani kerta toisensa jälkeen. En minä hänen iloaan ja onneaan voi tallata omien surujeni alle. Ja ne ristiäiset. Voi luoja minä pelkäsin niitä. Vaikka niin rakas pieni minulle.

Välttelen ystäviäni joilla on lapsia. Tai jotka ovat raskaana. Tiedän että pystyn pitämään peruslukemat kasvoillani heidät nähdessäni, mutta eniten pelkään reaktiotani tapaamisen jälkeen. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun. En pääse yli siitä epäonnistumisen tunteesta ja romahdan. Minua ei ole luotu äidiksi. Ehkä olen tehnyt jotain pahaa etten ansaitse omaa lasta. Olen katkera. Osaan kyllä olla iloinen niiden ihmisten puolesta jotka koen että ovat "ansainneet" onnensa ja lapsensa, mutta kovin monen vauvauutisen jälkeen tunnen suurta vihaa ja katkeruutta. Milloin minusta tuli tällainen? 

Tarinamme tähän pisteeseen

Apua, ensimmäinen oikea postaus! Aloitan siis kertomalla tarinamme yrityksen aloittamisesta tähän päivään saakka.

Lopetin e-pillerit melkein kymmenen vuoden käytön jälkeen tammikuussa 2015. Aluksi ajattelimme että tulee jos on tullakseen, ja kovin naiivisti ajattelinkin meillä tärppäävän nopeasti. Olin innoissani, ja malttamaton. Kiertoni pillereiden lopetuksen jälkeen oli oikeastaan heti normaali, neljä ensimmäistä kiertoa 33-36 päivää jonka jälkeen aika tasaisesti 26-29 päivää. Syksyllä reilun puolen vuoden yrittämisen jälkeen aloin hieman turhautumaan ja ihmettelemään miksi tärppiä ei kuulu. Harrastimme seksiä kuitenkin tasaisesti n. kaksi kertaa viikossa ja olin tietoinen tärppipäivistä (en kuitenkaan tuntenut ovulaatiota enkä käyttänyt ovulaatiotestejä säännöllisesti). 

Loppuvuodesta 2015 yrittämisemme kuitenkin palkittiin -hetkeksi. Kuukautiseni olivat useamman päivän myöhässä, ja raskaustestiin (eikä vain siihen yhteen..) piirtyi kuin piirtyikin kaksi viivaa, ja olin onneni kukkuloilla -viimein! Kuitenkin muutaman päivän päästä testien teosta alkoi kuukautiskivut ja runsas hyytymäinen vuoto, sekä raskaustestin viiva haalistui. Keskenmeno rv 5+2. Olin surullinen. En osannut itkeä, puhua tai tehdä mitään. Muutaman viikon päästä tapahtuneesta syntyi siskolleni pieni suloinen vauva. Ahdisti. Minun piti olla onnellinen tuosta pienestä rakkaasta lapsesta mutta samalla surin omaa menetystäni. Silloin romahdin ensimmäisen kerran ystävälleni. En minä kestänytkään.

Pari kuukautta keskenmenon jälkeen tuli yrityksen aloittamisesta kuluneeksi vuosi. Soitin samantien terveysasemalleni ja sain lähetteet peruslabroihin sekä ajan lääkärille hyvin pian. Lääkäri teki normaalin gynekologisen tutkimuksen sekä käytiin läpi perustietoja. Labratulokset olivat normaalit eikä tutkimuksessa tullut esille mitään poikkeavaa. Lääkärin mielestä olin nuori, hyvinvoiva nainen jolla on hyvät mahdollisuudet raskautua ja saada terve lapsi huolimatta yhdestä keskenmenosta. Tämä oli vain "harjoituskierros"."Nauttikaa toisistanne kun vielä voitte älkääkä pitäkö kiirettä, kyllä se lapsi sieltä tulee". Niin. Mutta jos jotain haluaa oikein kovasti.

Lääkärikäynnistä meni kaksi viikkoa. Kuukautiset myöhässä. Raskaustesti jälleen positiivinen. Jospa nyt? Tai jospa sittenkään ei. Kesken työpäivän kohtalokas rv 5+2 ilmoitti jälleen tulostaan. Kipuja. Verta. Keskenmeno. Minussa on oltava jotain vikaa. 

Keskenmenon jälkeen ei seuraavia kuukautisia kuulunut. Raskaustesti positiivinen. Ei taas, ajattelin. Tai entä jos kolmas kerta toden sanoo? Samalla kun halusin raskautta pelkäsin sitä. En uskaltanut ajatella tulevaa. Päivä kerrallaan. Meni päiviä. Tähänastisten raskauksieni kohtalokas 5+2 antoi tällä kertaa armoa. Jospa sittenkin! Uskalsin hieman luottaa. Mieheni kysyi varovasti "miltä tuntuu, voisimmeko nyt onnistua?". En tiedä. Toivon niin. En tiennyt kuinka jaksan mahdollisen kolmannen keskenmenon. Ainakin sen jälkeen pääsisin jatkotutkimukseen ja vikani löydettäisiin, saisin apua ja voisimme ehkä onnistua. Ehkä. 

Rv 7+1. Verta. Kipuja. Epätoivoa ja itkua. Kolmas keskenmeno. Olin hajalla.

Menin terveyskeskuksen ohjeen mukaan varaamalleni varhaisultraan vajaa viikko keskenmenon jälkeen. Kohtu tyhjä. Ainakin kroppani osaa tyhjentyä, lääkkeet ja kaavinnat tästä vielä puuttuisi.. Terveydenhoitaja sanoi munasarjani olevan selkeästi monirakkulaiset, ja hän varasi nopealla aikataululla ajan seksuaaliterveysneuvolaan naistentautien erikoislääkärille lapsettomuustutkimuksiin. Olin helpottunut. Vikani on löydetty ja saisin apua.

Lapsettomuustutkimuksissa minusta on ultrattu munasarjat, joissa ei monirakkulaisuutta lääkärin mielestä ole ollenkaan. Hän oli kovin ihmeissään terkkarin tekemästä havainnosta.. Kohdun limakalvo normaali. Kaikki labrat hyytymistekijoistä hormonikokeisiin ovat normaalit. Ovulaatio tapahtuu eikä estettä raskautumiselle saati syitä keskenmenoille löytynyt. En tiennyt olinko iloinen vai surullinen saamistani "terveen" papereista. Lääkärin mielestä voimme hyvin jatkaa yritystä 1-1,5 vuotta (!), ja jos raskautta tai lasta ei tähän mennessä kuulu on syytä hakeutua uudelleen vastaanotolle miettimään jatkoa. Jos raskaaksi tulen on otettava yhteys lääkäriin ja saan raskauden tueksi varmuuden vuoksi hormonilääkityksen vaikkei mitään hormonivajetta löytynytkään. Mielestäni tämä 1,5 vuotta on aika pitkä aika odotella ja toivoa parasta, mutta toisaalta tahdon itsekin vielä yrittää luomuna koska mahdollisuudet siihen meillä kuitenkin pitäisi olla. Lapsettomuushoidot ovat varmasti raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin emmekä vielä tässä vaiheessa niihin lähde (emmekä vielä kunnallisella puolella hoitoihin pääsisikään).

Tällähetkellä yrityskiertoja on kertynyt 18. Jos olen pysynyt laskuissani.