Tulevaisuuden mietteitä

Mies on todella paljon puhunut jo kuinka haluaa ehdottomasti toisenkin lapsen, mutta minua ajatus ahdistaa aivan suunnattomasti. En todellakaan ole valmis edes ajattelemaan että ryhtyisin samaan kamalaan epätoivoiseen yrittämiseen ehkä enää koskaan. Epätoivoista kiertopäivien laskemista, ovulaation metsästystä, pakkoseksiä, piinailua, pettymistä. Negatestejä, plussatestejä, pelkoa, keskenmenoja. Itkua, masennusta, surua. Salailua ja sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Niin kovaa epätoivoa, että muistan kuinka viime syksynä ajattelin moottoritiellä ajaessani että mitä väliä jos vaikka ajaisinkin tuon tunnelin seinään. Ei minulla ollut mitään väliä. Olin epäonnistunut ja viallinen, en toiminut niinkuin pitäisi. Minun olisi pitänyt hakea apua mutta olin liian arka puhumaan tunteistani kenellekään. Lapsettomuus on ollut heittämällä elämäni ykköskriisi, josta selviäminen vie varmasti vielä pitkän ajan.

En vain pysty enää elämään samaa uudelleen. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin, että ajattelutapa "tulee jos on tullakseen" muuttuu hyvin äkkiä pakkomielteiseksi kehon analysoinniksi, kellontarkkaan yritykseen ja sitä myöten samaan tuttuun, ahdistavaan oravanpyörään. Mies otti koko yritysajan ja keskenmenot aivan erilailla kuin minä, joten hänen on ehkä vaikea ymmärtää miksi olen niin vastaan toista lasta. Toisaalta on ihana tietää kuinka lapsirakas mieheni on, ja että hän on varmasti yhtä kovasti tätä vauvaa toivonut.

Tiedän että ajatukset voivat hyvinkin vielä muuttua mutta tällä hetkellä olen valmis vain yhteen lapseen ja nään tulevaisuutemme kolme henkisenä perheenä. Tälle pienelle haluan antaa kaikkeni ja olla niin hyvä äiti kun vaan voin. En tahdo pienen lapsuuden menevän hukkaan näkemällä ahdistuneen ja masentuneen äidin joka ei jaksa iloita pienestä ihmeestä vaan suree jo toisen lapsen yrittämistä. Toisaalta olen myös aina ajatellutkin että haluan vain yhden lapsen, jotenkin se tuntuu minusta luontevalta. Kun taas toisaalta olen niin onnellinen omasta sisarestani, hän kun on edelleen paras ystäväni.

Onneksi näitä ei tarvitse ajatella ja päättää vielä pitkään aikaan. Juuri nyt olen mielettömän onnellinen tästä lahjasta jonka viimein saamme. Aion nauttia raskaudesta ja tästä pienestä vauvasta täysillä <3

Vapaata lapsettomuudesta

Olen päättänyt ottaa vapaata lapsettomuudesta. Liian raskasta ja jopa sairasta keskittyä vain ja ainoastaan tähän surulliseen kohtaloon. En ole pitkiin aikoihin käyttänyt aikaani mihinkään muuhun kun kiertopäivien laskemiseen, ovulaation testaamiseen, seksin ajoittamiseen, kehon kyttäämiseen, googlettelu poppakonsteihin raskautumisen helpottamiseksi, toistuvien keskenmenojen ehkäisyyn, lapsettomuushoitoihin sekä lapsettomuusblogeihin -ja tietenkin oman blogini kirjoittamiseen. Lapsettomuus on saanut minut täysin hallintaansa. Olen ollut todella onneton, jopa masentunut.

Tosiasiassa raskaaksi tulemiseen en itse ihan kauheasti pysty vaikuttamaan. Tietenkin terveelliset elämäntavat sekä säännöllinen seksi edesauttavat mutta kaikki muu pakonomainen saa minut vain stressaantumaan ja aiheuttamaan päinvastoin harmia. Ei sitä lasta vitamiineja syömälläkään taida saada. Tosin ei niistä haittaakaan varmasti ole. Minusta on vain tuntunut että jos jätän kiertopäivät laskematta ja ovulaation testaamatta enkä harrasta sitä kellontarkkaa seksiä, nappaa kaikkia vitamiinejani jne on kierto mennyt ns. hukkaan. Haluaisin niin käyttää jokaisen pienenkin mahdollisuuden, etten ainakaan siitä voi itseäni syyttää. Niin kovasti sen pienen vauvan haluaisin.

Tässä kierrossa en siis laske kiertopäiviä, avaa ladytimer -sovellusta, testaa ovulaatiota, pakota itseäni tai miestäni vauvantekoseksiin (vaan aion ihan oikeasti nauttia siitä silloin kun siltä tuntuu), tai kyttää olemattomia oireitani. Aion siis keskittyä ihan tavalliseen elämään, johon ikävä kyllä kuuluu lapsettomuus. Blogiani aion päivitellä silloin kun siltä tuntuu, sekä lueskelen muiden blogeja jos mieli tekee, mutta kaikki muu palstoilla yms sivuilla pyöriminen on nyt pannassa. Toki syön edelleen joitakin vitamiineja (Foolihappo, D-vitamiini, Royal Gelee, Omega3, monivitamiini), sekä uutena kokeiluna primaspan 100mg x1. Minultahan ei ole löydetty mitään häikkää hyytymistekijöissä mutta olen perehtynyt asiaan aika huolella ja uskalsin viimein aloittaa omatoimisesti tämän kokeilun. En usko että siitä minulle haittaakaan on.

Nyt alkaa siis lomani lapsettomuudesta!

Odotusta

Ei kuukautisia vieläkään. Olin aamulla jo satavarma. En edes uittanut testitikkua! No, huomenaamuna varmasti jo. Ajatukset jo tulevassa.

Ravistelua

En usko enää mahdollisuuksiini raskautumiseen ainakaan tässä kierrossa. Tekisi mieli perua kaikki typerät ajatukseni ja poistaa edellinen toiveikas postaukseni. Edes kellontarkka seksi ei ole edesauttanut toiveemme täyttymistä. Kp 26 (dpo11) on kääntynyt iltaan ja on vaan niin vahva tunne epäonnistumisesta. Kiertoni ovat olleet 25-29 päivää joten vielä on epätoivoisen itsensätutkimisen ja piinailun aikaa mahdollisesti jopa päiviä. Edellisissä kierroissa olen tuntenut kuukautiskipuja vähintään muutama päivä ennen vuodon alkamista mutta nyt en ole tuntenut kuin pieniä nipistelyjä sekä kovaa turvotusta. Rintojen kipukin on väistynyt ja jäljellä vain pienen pieni arkuus. Muuta en ole kerennytkään kuin kusta purkkiin ja niinkuin arvata voi ovat testit olleet negatiivisia. Alkaisipa kuukautiset jo, niin pääsisi jo uuteen kiertoon. Vitutustaso ollut kylläkin tänään sellainen että eiköhän ne sieltä pian ala.

Mieskin kyseli olenko jo testaillut. En jokaisesta tikun uittelusta jaksa hänelle raportoida mutta hän kyllä tietää salaisen harrastukseni ja tilattujen testien määrän.Varmaan kauhulla odottaa jo uutta kiertoa ja lukujärjestyksenmukaista pakkoseksiä. 

Ärsyttää, olen niin pettynyt taas itseeni. Sekavaa tekstiä mutta niin on sekava kirjoittajakin.

Toiveita

Tänään on dpo 10 (kp 25). Hätähousuna tietenkin olen jo muutaman testiliuskan uitellut ja ne olleet tietenkin negatiivisia. Tänä aamuna kun heräsin ovat rintani tulleet yön aikana todella raskaiksi ja kipeiksi, sivuilta ja alta sekä tuosta rintalastan päältä. Aivastuttaa ja alavatsassa hieman omituinen/painava olo mutta sekin voi aivan hyvin johtua lähestyvistä kuukautisista. Kuitenkin olo on sellainen että jos nyt tekisin positiivisen testin en hetkeäkään epäröisi sitä. Voi kumpa en olisi taas tullut hämätyksi vaan tällä kertaa oireet olisivat sitä itseään. Viime kierto oli 25 päivää eli sen mukaan kuukautiseni alkaisivat huomenna. Ei kai tässä auta kun hengitellä ja yrittää olla stressaamatta. Kaikkemme olemme tehneet ovulaation aikoihin ja nyt en voi muuta kuin odottaa. Suotta ei näitä päiviä kutsuta piinapäiviksi.

Seesteistäkö?

En oikein tiedä tämänhetkistä olotilaani. Ajoittain tuntuu ettei tästä tule mitään ja varmasti taas petymme. Välillä olen myös ajatellut että jäämme varmasti kokonaan lapsettomiksi, olen miettinyt miten sen koskaan kestäisin. Kuitenkin sisällä on pieni toivonkipinä joka välillä syttyy toivomaan.

Tässä kierrossa hyödynsimme ovulaation varmaan paremmin kuin koskaan! Kyllähän se stressiä, aikataulua ja vonkaamista vaati mutta jos vain pieni joskus saataisiin olisi se varmasti tämän vaivan ja stressin arvoista. Nyt vain yritän olla rauhallinen ja annan loppukierron mennä omalla painollaan. Jostain kumman syystä joka kierron pakkomielle aloittaa testailukin yliajoissa on tipotiessään. Olen päättänyt ajatellut että jos/kun seuraavaan kiertoon lähdetään en tikuttaisi ovulaatiota enkä stressaisi päivistä. Hieno ajatus, mutta toteutus voi olla jotain aivan muuta..

Voi kumpa onnistuisimme viimein.

Pakko panna

Kiertopäivä 11. Pari päivää ollut ihmeen seesteinen olo. Alkukierron pettymys ja itkut takana ja katse tulevassa ovulaatiossa. Muutaman ovistestin olen jo kastanut ja pikkuhiljaa viiva tummuu. Viime kierrossa ovulaatio oli kp 15 (tai mahdollisesti jo kp 14 illalla) joten miestä on jo varoitettu tämän viikon romanttisesta jokatoinenpäiväonpakkopanna -seksistä. Varoitukseen hän hymyili veikeästi ja sanoi "Aii haluutsä vauvan mun kanssa?". Rakastan häntä. Hän olisi niin hyvä isä.

Läimäytys vasten kasvoja

Sain eilen herätyksen, huomautuksen ja muistutuksen siitä että olen unohtanut katsoa jo pitkään omaa napaani pidemmälle. Olen voivotellut omaa kohtaloani ja pyörinyt itsesäälissä unohtaen kaiken ympärillä olevan.

Kuulin, että eräs tuttavani on saanut erään sairauden diagnoosin myötä myös lapsettomuustuomion. Järkytyin kovasti ja olen todella pahoillani tämän naisen puolesta. Tiedän että hän on etsinyt kumppania "sillä silmällä" ja haaveillut lapsista, ikääkin hänellä on jo 30-40 välimaastossa. Voi miksi ihmeessä elämä on niin julmaa?

Tämä kaikki sai minut ajattelemaan omaa käytöstäni ja ajattelumaailmaa. Toki olen sitä mieltä että minulla on oikeus tunteisiini ja surra tilannettamme, mutta täytyy myös muistaa että lääkärit ovat sitä mieltä että meillä on hyvät mahdollisuudet lapseen. Nyt on aika ryhdistäytyä ja ajatella muutakin kuin omaa napaa!

P.s. Negatiivisia liian aikaisin tehtyjä tikkuja taas wc:n roskakori täynnä. Toinen läimäytys kasvoilleni, kiitos!

Toivon

Tänään on dpo 8. Hienosti siis onnistunut olemaan laskematta päiviä, hehheh.

Miehen kanssa eilen hölläiltiin koko päivä. Siinä sohvalla hän sitten silitteli vatsaani ja kysyi; "Oisko täällä jo meidän vauva?". En minä tiedä. Olisipa, voi luoja kuinka paljon minä toivon että olisi.

Vatsaa nipistelee ja kuukautiskipumaista tuntua on ollut pari päivää. Hieman ovat rinnatkin arat ja turvonneet. Hetkellisesti sitä aina uskaltaa olla toiveikas ja päästää ajatuksen, entä jos? Mutta järki sanoo, että pää kylmäksi, samanlaisia oireita on ollut useita kiertoja. Voi kumpa osaisi rentoutua ja olla miettimättä. Niin, ja tottakai menin kastelemaan ensimmäisen tikunkin. Negatiivinen tietenkin. Miksi kiusaan itseäni?

Mene aika!

Aika ei vain kulu. Ovulaatiosta vasta muutama päivä ja minä olen jo hermoraunio. Odotan jo kuukautisia, uutta kiertoa ja ovulaatiota -uutta mahdollisuutta. Välillä annan pienesti itseni ajatella että entä jos kuitenkin nyt olisi meidän vuoromme. Onhan meillä aikaisemminkin tärpännyt! Entä jos vain rauhoitun, annan ajan kulua omalla painollaan ja murehdin sitten kun on sen aika. Entä jos en seuraisi kierto- tai piinapäiviä. Nauttisin siitä mitä minulla, tai meillä jo on.

Aina välillä mieheni kysyy toisen makuuhuoneemme sisustusta, että tekisimmekö sille jo jotain. Minä en tahtoisi edes muistaa koko huonetta ja pyydän vain sulkemaan oven. Jotain kai sille on kohta tehtävä, johan ihmiset alkavat ihmettelemään ja kyselemään. Ja ovat jo kyselleet. Toisaalta se on toiminut hyvänä pyykkien kuivaushuoneena, mahtuu kaksikin telinettä. Romukoppina jonne säilömme ylimääräisiä tavaroita. En osaa kuvitellakaan miltä tuntuisi joskus suunnitella ja kasata sinne hoitopöytää ja pinnasänkyä. Minua se huone muistuttaa joka päivä siitä toiveesta ja unelmasta johon vielä uskoin silloin kun kotia valitsimme ja suunnittelimme.  Ehkä jonain päivänä tuo tyhjä ja surullinen huone saa vielä olla lastenhuone.

Hullu(ko)?

Ovulaatio hädin tuskin takana ja postilaatikkoon kolahti taas kasa testejä. Joku voisi mieltää hulluksi mutta ei, mä haluan vaan sen vauvan enkä usko että tässäkään kierrossa onnistuisimme. Mikäköhän mua vaivasi edellisen postauksen aikaan kun niin hyvillä mielin olin :D

Tänään on taas jonkunlainen epätoivon ja masennuksen täyttämä päivä. Juontaa varmasti juurensa pariin paskaan työpäivään, joidenka seurauksena taas havahduin siihen kuinka tyytymätön olen työpaikkaanikin. Olin koko päivän super väsynyt ja suoraansanottuna vittuuntunut koko puljuun. Kotiin tullessakin odotti täyskaaos joka on seuraus useamman päivän laiskottelusta. Ei siinä auttanut kun alkaa hommiin ja laittaa rätti viuhumaan. Miehen tullessa kotiin paha oloni päätti tietenkin tehdä pienen purkauksen. Noh, ei nyt pahimmasta päästä mutta kuitenkin. En kuitenkaan tahtoisi olla puoliso joka valittaa, surkuttelee, mäkättää ja mököttää. Kukapa haluaisi. Mihin ihmeeseen saisin purettua tämän kaiken väsymyksen ja ahdistuksen?

Osansa tähän ahdistukseen on tuonut parit vauvauutiset eiliseltä ja tältä päivältä. Vanha tuttu iloitsi uudesta tulokkaastaan eilen facebookissa ja yksi siskoni ystävä tänään. Erityisen pahalta nämä uutiset ovat tuntuneet koska jos toinen raskauteni olisi jatkunut normaalisti niinkuin raskauden kuuluukin, alkaisi omakin laskettu aikani olla käsillä. Niin, tai jos ensimmäinen raskauteni olisi edennyt normaalisti olisin jo äiti. Silloin kun sain kuulla tämän siskoni ystävän raskaudesta olin itsekin onnellisesti raskaana; autuaan tietämätön kaikesta tulevasta pahasta. Mutta juuri minulle kävi kuten kävi. Vihaan tätä katkeruuden tunnetta kuullessani toisten ilouutiset. Kyllä minä onnellinen muiden puolestakin osaan olla, mutta aina sitä vaan miettii, kumpa mekin onnistuisimme joskus ja saisimme katsoa rakastaen oma pientä lastamme. Miksi juuri meille sen onnen saaminen on tehny niin vaikeaksi? Mahdottomaksi?

Ovulaatio

Ovulaatiotesti on näyttänyt kahta viivaa jo muutaman päivän ajan mutta tänään viiva oikein kiljui punaisuutta! Jostain kumman syystä olen oudon luottavainen, ainakin olemme tehneet parhaamme ovulaation hyödyntämiseksi ja nyt vain odotellaan. Niin, sen verran luottavainen että tilasin jo tukkupakkauksen lisää ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten. Pessimisti ei pety.

Kerran kuukaudessa

Kiertopäivä 11. Ovulaatiotestejä jo useamman kuluttaneena odottelen itse h-hetkeä. Ristiriitaiset fiilikset, taas. Toisaalta toiveikkuus on jälleen kerran hieman nostanut päätään, toisaalta olen väsynyt kierto toisensa jälkeen stressaamaan seksin osumisesta juuri oikeaan hetkeen ja masentumaan tuloksettomasta yrittämisestä. Hieman on nipistelyjä alavatsalla tuntunut mutta ei vielä läheskään yhtä voimakkaana kun viime kierrossa ovulaation aikaan. Jatkuva itsetutkiskelu ja tarkkailukin ovat jo todella alkaaneet väsyttää.

Kierto toisensa jälkeen lupaan ja vannon että tällä kertaa en seuraa kiertoni kulkua enkä tarkkaile oireita. Pyydän miestäni vahtimaan ja huomauttamaan etten tonkisi koko internetiä, blogeja ja vauvapalstoja liittyen aiheisiin lapsettomuus, keskenmeno, kuukautiskierto, ovulaatio, ovulaation jälkeiset oireet, alkuraskauden oireet. Niin, alkuraskauden oireet. Ennen jokaisia kuukautisiahan niitä on joka lähtöön, heh.

Minä en elä enää perinteisen kalenterin mukaan. Minun elämäni menee kuukautiskalenterin mukaan. Minun kuukauteni alkaa päivästä jolloin kuukautiseni alkavat ja kroppani on taas pettänyt minut. Menoni suunnittelen oman kalenterini mukaan, enhän voi olla pois kotoa ovulaation aikaan. Onneksi olen taas alkanut suunnittelemaan pidemmällä aikataululla olevia menoja ja reissuja rohkeammin enkä enää ajattele "ehkä olen silloin raskaana" -ajattelutavalla. Ei sitä vuositolkulla pysty tekemään. Pääsisimpä vielä joskus elämään sitä huoletonta normaalia elämää ajattelematta kaikenmaailman kiertopäiviä, ovulaatiota, seksin ajoitusta, piinapäiviä ja kaikkea mikä tähän yritykseen liittyy.

Sosiaalinen erakko

Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen laumaeläin. Viihdyn ihmisten keskellä ja kalenterissani riittää menoja. Lapsettomuuden myötä sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet ahdistaa. En tahdo nähdä ketään tuttua, puolituttua tai sukulaista. Harvoin näen edes ystäviäni, varsinkaan niitä jotka eivät tiedä mitä käymme läpi. Minun on vaikea olla katsekontaktissa ja kertoa valheellisia kuulumisia, kun samalla mielessäni mietin kuinka tahtoisin vain huutaa kuinka paha minun on olla. Ja toinen lukunsa ovat ne utelut ja kyselyt "milloinkas te TEETTE lapsia", "joko on vauvakuume", tai "mitäs tuonne toiseen makuuhuoneeseen tulee, vauvako"? Niin. No vierassänky sinne tulee saatana.

Yrityksestä ja lapsettomuudestamme tietävät muutama ystäväni sekä siskoni. Pahinta on että jonkun verran välttelen myös äitini tapaamista, koska hän ei yrityksestä tiedä enkä siitä pysty hänelle myöskään kertomaan. Meillä on suhteellisen läheiset välit mutta hän ei ole ihminen jonka kanssa koskaan olisin kovin arkoja asioita pystynyt puhumaan. Toiseksi en luota häneen. Omaan äitiini. Surullista. Onneksi hänellä on sentään sen verran järkeä ettei ole ainakaan vielä uskaltanut kysyä tulevaisuuden suunnitelmistamme. 

Näistä muutamista ystävistä ja siskostani minulla on vain yksi ystävä, jonka kanssa olen pystynyt kaikista avoimimmin puhumaan kaikesta. Hän on ainut joka kysyy minulta kuinka voin ja tuntuu että hän ymmärtää minua. Hän on ainut kenen olkapäille olen pystynyt romahtamaan. Meillä on molemminpuoleinen luottamus ja tunne että toiselle voi puhua. On ihanaa että olen löytänyt hänen kaltaisensa ystävän. Vuoden loppuun mennessä hän luultavasti muuttaa eri kaupunkiin. Miten ikinä pärjään ilman häntä? Puhumme paljon myös puhelimessa muttei se ole sama asia kun kasvotusten puhuminen. Ahdistaa. 

Siskoni kanssa puhun paljon tilanteestamme. Hänellä on kuitenkin itsellään kaksi pientä lasta, joista toisen hän on saanut alulle, kantanut vatsassaan ja synnyttänyt sillä aikaa kun me toivottomina vielä yritämme. Lisäksi tämä vauva syntyi juuri pahimpaan aikaan kun minä kärsin keskenmenoistani kerta toisensa jälkeen. En minä hänen iloaan ja onneaan voi tallata omien surujeni alle. Ja ne ristiäiset. Voi luoja minä pelkäsin niitä. Vaikka niin rakas pieni minulle.

Välttelen ystäviäni joilla on lapsia. Tai jotka ovat raskaana. Tiedän että pystyn pitämään peruslukemat kasvoillani heidät nähdessäni, mutta eniten pelkään reaktiotani tapaamisen jälkeen. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun. En pääse yli siitä epäonnistumisen tunteesta ja romahdan. Minua ei ole luotu äidiksi. Ehkä olen tehnyt jotain pahaa etten ansaitse omaa lasta. Olen katkera. Osaan kyllä olla iloinen niiden ihmisten puolesta jotka koen että ovat "ansainneet" onnensa ja lapsensa, mutta kovin monen vauvauutisen jälkeen tunnen suurta vihaa ja katkeruutta. Milloin minusta tuli tällainen?