tiistai 20. syyskuuta 2016

Hullu(ko)?

Ovulaatio hädin tuskin takana ja postilaatikkoon kolahti taas kasa testejä. Joku voisi mieltää hulluksi mutta ei, mä haluan vaan sen vauvan enkä usko että tässäkään kierrossa onnistuisimme. Mikäköhän mua vaivasi edellisen postauksen aikaan kun niin hyvillä mielin olin :D


Tänään on taas jonkunlainen epätoivon ja masennuksen täyttämä päivä. Juontaa varmasti juurensa pariin paskaan työpäivään, joidenka seurauksena taas havahduin siihen kuinka tyytymätön olen työpaikkaanikin. Olin koko päivän super väsynyt ja suoraansanottuna vittuuntunut koko puljuun. Kotiin tullessakin odotti täyskaaos joka on seuraus useamman päivän laiskottelusta. Ei siinä auttanut kun alkaa hommiin ja laittaa rätti viuhumaan. Miehen tullessa kotiin paha oloni päätti tietenkin tehdä pienen purkauksen. Noh, ei nyt pahimmasta päästä mutta kuitenkin. En kuitenkaan tahtoisi olla puoliso joka valittaa, surkuttelee, mäkättää ja mököttää. Kukapa haluaisi. Mihin ihmeeseen saisin purettua tämän kaiken väsymyksen ja ahdistuksen?

Osansa tähän ahdistukseen on tuonut parit vauvauutiset eiliseltä ja tältä päivältä. Vanha tuttu iloitsi uudesta tulokkaastaan eilen facebookissa ja yksi siskoni ystävä tänään. Erityisen pahalta nämä uutiset ovat tuntuneet koska jos toinen raskauteni olisi jatkunut normaalisti niinkuin raskauden kuuluukin, alkaisi omakin laskettu aikani olla käsillä. Niin, tai jos ensimmäinen raskauteni olisi edennyt normaalisti olisin jo äiti. Silloin kun sain kuulla tämän siskoni ystävän raskaudesta olin itsekin onnellisesti raskaana; autuaan tietämätön kaikesta tulevasta pahasta. Mutta juuri minulle kävi kuten kävi. Vihaan tätä katkeruuden tunnetta kuullessani toisten ilouutiset. Kyllä minä onnellinen muiden puolestakin osaan olla, mutta aina sitä vaan miettii, kumpa mekin onnistuisimme joskus ja saisimme katsoa rakastaen oma pientä lastamme. Miksi juuri meille sen onnen saaminen on tehny niin vaikeaksi? Mahdottomaksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti