Sosiaalinen erakko

Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen laumaeläin. Viihdyn ihmisten keskellä ja kalenterissani riittää menoja. Lapsettomuuden myötä sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet ahdistaa. En tahdo nähdä ketään tuttua, puolituttua tai sukulaista. Harvoin näen edes ystäviäni, varsinkaan niitä jotka eivät tiedä mitä käymme läpi. Minun on vaikea olla katsekontaktissa ja kertoa valheellisia kuulumisia, kun samalla mielessäni mietin kuinka tahtoisin vain huutaa kuinka paha minun on olla. Ja toinen lukunsa ovat ne utelut ja kyselyt "milloinkas te TEETTE lapsia", "joko on vauvakuume", tai "mitäs tuonne toiseen makuuhuoneeseen tulee, vauvako"? Niin. No vierassänky sinne tulee saatana.

Yrityksestä ja lapsettomuudestamme tietävät muutama ystäväni sekä siskoni. Pahinta on että jonkun verran välttelen myös äitini tapaamista, koska hän ei yrityksestä tiedä enkä siitä pysty hänelle myöskään kertomaan. Meillä on suhteellisen läheiset välit mutta hän ei ole ihminen jonka kanssa koskaan olisin kovin arkoja asioita pystynyt puhumaan. Toiseksi en luota häneen. Omaan äitiini. Surullista. Onneksi hänellä on sentään sen verran järkeä ettei ole ainakaan vielä uskaltanut kysyä tulevaisuuden suunnitelmistamme. 

Näistä muutamista ystävistä ja siskostani minulla on vain yksi ystävä, jonka kanssa olen pystynyt kaikista avoimimmin puhumaan kaikesta. Hän on ainut joka kysyy minulta kuinka voin ja tuntuu että hän ymmärtää minua. Hän on ainut kenen olkapäille olen pystynyt romahtamaan. Meillä on molemminpuoleinen luottamus ja tunne että toiselle voi puhua. On ihanaa että olen löytänyt hänen kaltaisensa ystävän. Vuoden loppuun mennessä hän luultavasti muuttaa eri kaupunkiin. Miten ikinä pärjään ilman häntä? Puhumme paljon myös puhelimessa muttei se ole sama asia kun kasvotusten puhuminen. Ahdistaa. 

Siskoni kanssa puhun paljon tilanteestamme. Hänellä on kuitenkin itsellään kaksi pientä lasta, joista toisen hän on saanut alulle, kantanut vatsassaan ja synnyttänyt sillä aikaa kun me toivottomina vielä yritämme. Lisäksi tämä vauva syntyi juuri pahimpaan aikaan kun minä kärsin keskenmenoistani kerta toisensa jälkeen. En minä hänen iloaan ja onneaan voi tallata omien surujeni alle. Ja ne ristiäiset. Voi luoja minä pelkäsin niitä. Vaikka niin rakas pieni minulle.

Välttelen ystäviäni joilla on lapsia. Tai jotka ovat raskaana. Tiedän että pystyn pitämään peruslukemat kasvoillani heidät nähdessäni, mutta eniten pelkään reaktiotani tapaamisen jälkeen. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun. En pääse yli siitä epäonnistumisen tunteesta ja romahdan. Minua ei ole luotu äidiksi. Ehkä olen tehnyt jotain pahaa etten ansaitse omaa lasta. Olen katkera. Osaan kyllä olla iloinen niiden ihmisten puolesta jotka koen että ovat "ansainneet" onnensa ja lapsensa, mutta kovin monen vauvauutisen jälkeen tunnen suurta vihaa ja katkeruutta. Milloin minusta tuli tällainen?