Melkein yhdeksän kuukautta

Tyttö on pian 9kk ikäinen. Arki rullaa edelleen mukavasti, päivät menevät nopeasti ja pikkuinen oppii joka päivä uusia temppuja! Hän on oppinut nousemaan tukea vasten seisomaan, kävelemään tukea vasten, konttaamaan ja tanssimaan. Hän on edelleen nauravainen ja tyytyväinen lapsi joka ihastuttaa jokaisen hymyllään.

Meillä on enää kolme viikkoa jäljellä äitiyslomaa, jonka jälkeen palaan töihin. Päätimme että teen osittaista työaikaa niin kauan kun tuntuu että pärjäämme taloudellisesti. Tyttö aloittaa päiväkodissa, johon menemme tutustumaan parin viikon päästä. Päiväkoti ei minua suuremmin jännitä, tai jännittää tietenkin hieman mutta en epäile hetkeäkään etteikö tyttö sinne pian sopeutuisi. Tyttö ei ujostele ketään ja tykkää todella paljon leikkiä muiden lasten kanssa, joten uskon että hoidon aloittaminen on tytölle ihan mieluinen juttu. Lisäksi uskon että muiden isompien lasten kanssa oleminen opettaa paljon uusia taitoja. Niin haikeaa että ei ollakaan enää kahden kotona, mutta tieto siitä että työvuoroja ei kovin montaa viikossa ole (3-4), helpottaa.

Jonkin verran olemme miehen kanssa puhuneet siitä milloin olisi mahdollisen toisen lapsen yritys hyvä aloittaa. Olemme siis aika varmoja että haluamme kuitenkin tytölle sisaruksen. Tai no, mies on halunnut sitä koko ajan mutta itse olen ollut ahdistunut pelkästä ajatuksestakin. Pikkuhiljaa minunkin mieleni on muuttunut ja miehen vauvakuume on vain kasvanut. Hän jopa höpöttelee vatsalleni leikkien että siellä pikkusisarus jo olisi, haha :D Meillähän ei ole tällä hetkellä ehkäisyä käytössä vaan luotamme niinkin varmaan keinoon kun keskeytetty yhdyntä :D Ja ei, en tosiaankaan pidä sitä ehkäisykeinona mutta koska raskaus ei mikään ehdoton ei ole niin tämä sopii meille hyvin. Toista kesää peräkkäin en raskaana haluaisi kuitenkaan olla (enkä muutenkaan lapsille ihan mahdottoman pientä ikäeroa jos sattuisinkin tulemaan heti raskaaksi) joten mennään nyt ainakin kesän yli ja annetaan tytön täyttää ainakin se 1v ennen kuin annamme toiselle luvan tulla. Sitähän ei sitten tosiaan tiedä kuinka hankalaa tai helppoa toisen lapsen alulle saaminen ja raskaudesta ilman keskenmenoja selviäminen on joten mielestäni meidän ei myöskään kannata odottaa liian kauaa ettei lapsille tulisi "liian suurtakaan" ikäeroa. Vaikea selittää mutta toivottavasti ymmärsitte mitä tarkoitan :)

Tällaisia kuulumisia ja mietteitä täällä tällä kertaa. Aurinkoista kevättä kaikille ja isot onnittelut teille jotka pienen nyytin olette juuri syliinne saaneet <3

Imetys

Pieni suuri vauvamme on nyt melkein 8kk ja imetystaipaleemme on tullut juuri tiensä päähän. Uskomatonta kuinka tärkeää imetys minulle kuitenkin oli, vaikka alkuraskaudesta ajattelin että en tiedä haluanko imettää ollenkaan! En tiedä miksi näin ajattelin, mutta onneksi kuitenkin raskauden aikana mieleni muuttui ja annoin imetykselle mahdollisuuden. Onneksi!

Aluksi imetys ei oikein sujunut, koska vauvan vointi huononi aika pian synnytyksen jälkeen eikä hän jaksanut imeä. Jouduimme turvautumaan nenämahaletkuun, mutta voinnin kohentuessa pikkuhiljaa hän alkoi imeä pienen pieniä määriä. Pullolle hän oppi paremmin ennen rintaa. Kun pääsimme sairaalasta kotiin oppi vauva imemään rintaa kuin itsestään! Olin varmasti itsekin kotona seesteisempi, jonka vauvakin varmasti aisti. Sairaalassa stressasi ja ahdisti, otin jopa yhteen yhden hoitajan kanssa, huoneessa ramppasi jatkuvasti joku ja rinnalla täytyi huudattaa ainakin se puoli tuntia aina.  Oli todella lähellä että luovuin koko imetyksestä sairaalan ilmapiirin vuoksi. Onneksi ihana mieheni jaksoi kannustaa minua vielä yrittämään. Aluksi apunamme oli rintakumi, mutta hyvin pian pikkuinen oppi imemään ilman sitäkin.

Alkuvaikeuksien jälkeen on imetys sujunut ilman suurempia ongelmia. Maitoa riitti hyvin pumpullekin 4kk saakka, mutta sen jälkeen on aloitettu kiinteät sekä annettu lisäksi korviketta silloin, kun vauva on ollut esimerkiksi isänsä kanssa kahden, koska maitomäärät pumpulle olivat niin mitättömiä. Näin mentiin seuraavat 3,5kk. Kun vauvalle tuli ensimmäiset kaksi hammasta, hän oppi että niitä voi käyttää myös nänniin. Jihuu :D Aluksi hän puraisi vain silloin tällöin, mutta viikko-pari sitten imetys alkoi olla sitä että hän vain naureskeli, puri eikä enää alkanut syömään rinnasta. Vauva siis tavallaan itse lopetti imetyksemme. Toki olisin voinut jatkaa sinnikkäästä yrittämistä, mutta minusta tuntui hyvälle päättää imetys näin, vauvan omasta tahdosta.

Nyt olen ollut n. viikon imettämättä. Onhan tämä ollut haikeaa, mutta olen niin kiitollinen siitä kuinka kauan imettämisessä onnistuimme! Seitsemän ja puoli kuukautta! Ajatukseni oli että jos pari kuukautta onnistumme olisin tyytyväinen. Suurin tukipilarini on ehdottomasti ollut mieheni, hän on jaksanut alusta saakka tsempata imetyksessä joka on hänen sanojensa mukaan "maailman kauneinta katsottavaa".

Kaiholla muistellen niitä kauniita hetkiä vauva rinnalla, mies vieressä silittelemässä meitä <3 :')

Elossa taas

Meidän arkeen kuuluu tällä hetkellä tosi hyvää. Viimeinkin lääkitykseni on alkanut tuottamaan tulosta ja olen viime viikot ollut pitkästä aikaa iloinen, pirteä ja jaksan touhuta aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Innostun asioista ja tuntuu että elämä kantaa taas. Olen aloittanut kuntosalin ja saan salilla käynnistä valtavasti lisää energiaa! Toivon että tila on pysyvä ja voisin viimein vain nauttia elämästä. En vain tiedä kuinka kiittää miestäni siitä että hän on jaksanut olla vierelläni kaiken ahdistukseni keskellä, ei varmasti ole hänelläkään ollut helppoa. Hän on niin hyvä puoliso ja isä <3

Tyttö on pian 7 kk. Aivan mieletön pakkaus! Hän ryömii uskomattoman nopeasti paikasta toiseen ja kiljuu, höpöttää sekä ilakoi mennessään. Hän tutkii kotiamme tarkasti ja osaa availla jo joitakin laatikoita, kiipeilee tiskikonetta vasten (auttaa äitiä) ja ajoittain nousee lähes konttaus asentoon. Hän syö 4-5 kertaa vuorokaudessa kiinteitä ja lisäksi imetän vielä. Hänellä on kaksi hammasta joita hän hienosti harjaa aamuin illoin äidin tai isin avustuksella. Hän nukkuu edelleenkin hyvin yöt ja on muutenkin tyytyväinen vauva. On ollut niin hienoa seurata kuinka hän joka päivä kasvaa, kehittyy ja oivaltaa jotain uutta.

Toukokuussa aion aloittaa työt. Tytölle olen hakenut päiväkoti paikkaa tästä aivan lähistöltä. Aion tehdä osittaista työaikaa eli n. 30h viikossa. Meidän perheellä ei vain ole mahdollista elää yhden ihmisen palkalla joten siksi näin. Onneksi kuitenkin minulla on viikossa yksi ylimääräinen vapaapäivä ja olen vuorotyössä joten tytön ei tarvitse olla niin pitkiä päiviä hoidossa.

Ihanaa ja aurinkoista kevään odotusta kaikille <3

6kk

Meidän rakas tyttäremme on nyt puoli vuotias. Hän nauraa paljon, harjoittelee hienosti sormiruokailua, ryömii hieman ja osaa kiljua oikein kovaa! Uskomatonta kuinka nopeasti aika on mennyt. Vasta tuskailin suuren vatsan kanssa ja nyt emme meinaa pysyä perässä kuinka nopeasti pieni kasvaa ja kehittyy. Ja edelleen, joka päivä, ihmettelemme kuinka meistä kahdesta on voinutkaan tulla näin täydellinen pieni ihminen, meidän mestaripiirros <3

Minipillerit

Neuvolassa ehdotettiin heti synnytyksen jälkeen minipillereitä, tarkemmin Cerazetteja. (En tiedä mikä buumi juurikin näitä pillereitä on kaikille työntää, nimittäin kokemuksesta voin sanoa että kahdessa eri kaupungissa näitä on minulle ilmaiseksi tyrkytetty. Enkä ole ainoa.) Ensin olin hieman epäileväinen mutta jälkitarkastuksen yhteydessä lääkäri sai puhuttua minut kokeilemaan. Käytinkin pillereitä reilu 3kk mutta olen huomannut niiden aiheuttavan ikäviä sivuvaikutuksia ja miettinyt useasti lopettamista. Lisäksi mieheni on ehdottanut juuri sivuvaikutusten vuoksi useamman kerran että en pillereitä enää käyttäisi. Siispä lopetin. Nyt mielenkiinnolla odotan kuinka näistä palaudun. Toki olen juuri aloittanut masennus lääkkeen joten joidenkin sivuvaikutusten poistumisen seuraaminen on haastavaa. Lääkäri vannotti ottamaan yhteyttä ja miettimään toista ehkäisyä jos pillerit eivät sovi, mutta tahdon nyt palautua näistä ja miettiä asiaa kunnolla. Käytössä siis kondomi niin pitkään kun ja jos tilalle keksitään jotain muuta.


No, sitten niitä sivuvaikutuksia jotka luulen johtuvan pillereistä:

• mielialojen vaihtelut (niitä on muutenkin, mutta lisääntyneet)
• seksihalujen puuttuminen (ei ole koskaan aikaisemmin moista ollut, haittaa (ja harmittaa) näistä ehkä kaikista eniten)
• hiusten lähtö (voi myös johtua hormoneista)
• epämääräinen inhottava alavatsan juiliminen, kuin kuukautiset olisivat alkamassa
• turvotus alavatsalla

Seksihalujen puuttuminen on näistä ehdottomasti ikävintä. En halua, enkä tunne mitään. Se mikä ennen tuntui hyvälle ei tunnu nyt miltään. Seksi on vain suoritus, en juurikaan nauti siitä. En ole koskaan ennen tuntenut näin ja tilanne on todella inhottava. Synnytyksen jälkeen haluni olivat todella kohdillaan ja seksi tuntui hyvälle, mutta pikkuhiljaa pillereiden aloituksen myötä ovat haluni hiipuneet pois. Myös masennus ja imetys tähän voi vaikuttaa, mutta uskon vahvasti pillereiden oleva suurin syyllinen tähän. No, sehän nähdään.

Nyt haluaisin kokemuksia. Onko muita joille minipillerit ovat aiheuttaneet ikäviä sivuvaikutuksia? Entäs te muut juuri synnyttäneet, oletteko jo aloittaneet jonkin ehkäisyn (muun kuin kondomi) käytön? Minkä ja miksi?  Kertokaa kaikki! Nostetaan nyt kissa pöydälle naiset :)

Soseita ja herätyksiä

Heippa siskot, pitkästä aikaa taas kuulumisia! Niin monta kertaa on pitänyt kirjoittaa mutta ei vaan yksinkertaisesti ole aina aikaa asettua paikoilleen ja keskittyä kirjoittamaan. Tai sitten vain en ole ollut sillä tuulella ja väkisin väännetystä kirjoittamisesta ei tule sitten yhtään mitään. Mutta nyt olen "sillä fiiliksellä", mies poissa kotoa ja vauvakin näköjään viimein nukahti (vaikka mielummin olisi leikkinyt pehmoleluillaan sängyssä), joten näppis sauhuamaan!

Niinkuin otsikko jo kertoo, on meillä aloitettu soseiden maistelu jo pari viikkoa sitten. Pikkuhiljaa on annoskoot suurentuneet ja neuvolastakin ohjeeksi sain antaa soseita jo pari kertaa päivässä. Paino on noussut nyt aika hitaasti viimeisen kuukauden aikana (kuitenkin hyvin käyrällä) ja vauva on alkanut nyt heräilemään useammin yössä ja on kyllä oikeastikin nälkäinen, sen verran topakasti tissiin tarttuu kun sitä tarjoaa. Luulen että kiinteiden tarve alkaa olla ihan todellinen. Imetys meillä on jatkunut pienien vastoinkäymistenkin jälkeen, vaikka olisi tehnyt mieli luovuttaakin välillä. No, sen siitä saa kun jättää vauvan viikonlopuksi isänsä kanssa pulloilemaan, arvata saattaa että eihän se tissi sen jälkeen meinannut maistua sitten millään. Sinnikkäästi kuitenkin jaksoin yrittää ja viimein unohtui pulloilut ja saatiin imetys taas sujumaan. Vauva on kasvanut ja oppinut niin paljon uusia asioita. Hän kääntyy selältä vatsalleen, nauraa, juttelee, kiljuu, osaa syödä soseita, tarttuu itse lusikasta, juo itse (pienin avuin) nokkamukista.. siis huimasti kaikkea! Ei siis ihme että unetkin hieman katkeilevat kun niin on vauhdikasta meillä! :D

Viimeisimmissä kuulumisissa taisin kirjoitella masennuksestani. Nämä viikot joina odottelin aikaani psykiatrisen sairaanhoitajan keskusteluun sekä sen jälkeen vielä useamman viikon lääkäri aikaa, tuntuivat ikuisuudelta. Viimein kuitenkin koitti aikani ja onneksi lääkärini oli aivan uskomattoman mukava ja ymmärtäväinen. Muutenkin voin kyllä sanoa että olen saanut kunnallisessa terveydenhuollossa niin hyvää palvelua että ei sovi valittaa! Sain masennukseen lääkityksen ja keskusteluni sairaanhoitajan luona jatkuvat. Lääkettä olen syönyt vasta pari viikkoa joten masennukseen en ole huomannut vielä mitään vaikutusta, mutta yöuneni (vaikka yöheräilyt vauvalla ovat lisääntyneet) ovat parantuneet huomattavasti. Nukahdan illalla helposti ja yöllä saan unen päästä kiinni todella hyvin enkä jää valvomaan ja pyörittelemään asioita mielessäni.

Suurimpia ongelmia ja oireita minulla ovat olleet negatiivinen ajattelutapani, pahantuulisuus, ahdistuneisuus, olen aika sulkeutunut ja tuntuu että olen vain epäonnistunut kaikessa. Mutta silti jotenkin kaikki on samalla tuntunut - ei miltään. En tunne mitään. Ainot mitä kohtaan on suuria tunteita (ja nimenomaan rakkautta) on vauva. Tuntuu että en tunne miestänikään kohtaan mitään. Toki sisimmässäni tiedän että häntä rakastan, mutta tunteeni ja ajatukseni ovat aiiivan sekaisin.. En halua sen enempää tänne tilannetta tai yksityiskohtia purkaa, mutta vaikeaa on ollut. Onneksi kuitenkin on pieni tyttömme joka pitää kiinni jokaisessa päivässä ja antaa niin paljon voimia jaksaa tätä kaikkea. Toivon että lääkkeet ja juttelu hoitajan kanssa auttaa ja voisin pian nauttia täysin rinnoin (hehheh) vauva-arjestamme!

Kuitenkin, vaikka haasteita on eikä elämä ole ruusuilla tanssimista, en vaihtaisi tätä mihinkään. Joka päivä, monta kertaa edelleenkin mietin kuinka onnekkaita olemme kun viimein saimme vauvan, juuri hänet. Ehkä kaikella oli tarkoituksensa?

Mitä meille kuuluu tänään

Huh kun on pitkä aika viimeisestä kirjoituksesta! Aika on mennyt niin nopeaan, enkä ole oikein tiennyt mitä kirjoitella. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa hieman kuulumisia jos siellä vielä joku lukee näitä ruudun toisella puolen.

Tyttö on pian 3kk ja on kasvanut ja kehittynyt mieletöntä vauhtia! Olen tykännyt kovasti vauvan kanssa kotona olemisesta. Olemme luuhanneet vaikka ja missä, ja pitäneet tietysti koti päiviäkin välillä jolloin vain ollaan ja ihmetellään. Tyttö nukkuu n. 7-11h yöunia heräämättä, joten olen saanut itsekin nukkua ihan hyvin. Meille on tullut hyvä rytmi jota noudatamme joka päivä. Uskon että rytmistä kiinni pitäminen auttaa nukkumaan menossa sekä muutenkin nukkumisessa. Toki on varmasti myös tuuria että juuri meidän vauva omaa hyvät unenlahjat ja on muutenkin aika helppo lapsi. Imettäminen on onneksi sujunut hyvin, sitä kuinka kauan se jatkuu en osaa sanoa. Päivä kerrallaan :) Kaikin puolin on arkemme sujunut tasaisesti ilman suurempia ongelmia. Edelleenkin ihmettelemme miehen kanssa päivittäin sitä kuinka kauniin vauvan viimein onnistuimme saamaan. Jokainen kyynel on ollut kaiken tämän arvoista. <3

Mutta entä sitten minä. En oikein tiedä kuinka tätä nyt kuvailisi. Olen mielettömän onnellinen elämäntilanteestamme ja vauvastamme. Kuitenkin samalla olen edelleen masentunut, ahdistunut, mielialani heittelee hurjasti ja olen jatkuvasti alakuloinen ja kärttyinen. Olen alkanut ymmärtää ja tunnustaa itselleni olleeni tässä samassa ahdistuksessa jo vuosia (toki vauvan yritys ja keskenmenot vain pahensivat tilannetta). Nyt olen päättänyt hakea apua. Olen liian monta vuotta hukannut elämästäni olevani tällainen apaattinen mörkö, kun tosiasiassa tiedän ettei minulla ole mitään syytä olla surullinen, ja pohjimmiltani olen iloinen ja eläväinen ihminen. En vain pääse alakulon tunteesta yli. Myös mieheni on kehoittanut minua useasti hakemaan apua ja nyt on tullut sen aika, en voi enää jatkaa näin. Tässäkin asiassa olen uskomattoman hyvä pitämään kulisseja yllä kodin ulkopuolella. Kotona ahdistus näkyy ja kaatuu usein miehen harteille. Pelkäänkin pian menettäväni mieheni ja perheeni jos en tee asioille jotain. En myöskään tahdo että pieni tyttömme kasvaa surullisen äidin kasvattamana. Olen siis jättänyt soittopyynnön psykiatriselle sairaanhoitajalle jonka kanssa keskustelimme keväällä keskenmenoista ja lapsettomuudesta. Toivottavasti hänen kanssaan saisimme jotain apua tilanteeseen. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta en usko tässä olevan kyse, koska niinkuin kirjoitin aiemmin olen kärsinyt tästä olotilasta jo kauan.

Omasta masennuksestani huolimatta olen kyllä onnellinen ja rakastan elämääni, ehkä juuri se sai minut hakemaan apua. Haluan elää tätä ihanaa elämää hymy huulilla ja nauttia joka hetkestä <3

Ihanaa syksyn jatkoa teille siskot, edelleen käyn kyllä aktiivisesti lukemassa teidän kuulumisianne <3

Kiitollinen kaikesta

Nyt kun olemme olleet kotona kolme viikkoa, on arkeemme muodostunut jo omanlaisemme rytmi. Vauva nukkuu yöt todella hyvin eikä herää kun 1-2 kertaa yössä. Päivisin pieni valvoo jo yllättävän paljon ja tarkkailee paljon ympäristöään. Sairaalassa tyttö ei oppinut rinnalle, mutta kotiin päästyämme imetys on lähtenyt sujumaan todella hyvin ja painokin noussut huimasti. Vauvan hoito tuntuu luontevalle ja tytöllä on myös paras mahdollinen isi joka hoitaa häntä myöskin niin taitavasti, pusuttelee ja pitää kainalossa <3 Sitä on niin ihanaa katsoa.

Itse olen toipunut synnytyksestä todella hyvin. Olen pystynyt jo lenkkeilemään usean kilometrin lenkkejä ja olo alkaa tuntumaan muutenkin normaalita. Jälkivuotoa tulee enää aivan milli päivässä, toivotaan että sekin loppuisi jo pian kokonaan. Olen aivan ihmeissäni kuinka nopeasti olenkin palautunut, täytyy olla kiitollinen!

En vieläkään pysty uskomaan tätä kaikkea todeksi. Olen niin kiitollinen että tämä pieni nyytti meille viimein suotiin. Välillä kun katson vauvaa ja erehdyn miettimään kaikkea mitä matkan varrella on tapahtunut, on kyyneleitä vaikea niellä.. Kuinka vaikeaa meillä oli, kun ei voinut tietää saadaanko me koskaan elävää lasta. Kuinka masentunut olin, kuinka kaikki pyöri vain kuukautiskiertojen ja ovulaatioiden ympärillä. Ja ne kaikki negatiiviset raskaustestit, puhumattakaan niistä positiivisista jotka menivät kesken. Kun ensin annettiin toivoa ja sitten kaikki vietiin pois. Haavoja vielä parannellaan, mutta uskon kuitenkin että kokemukset ovat vahvistaneet minua ihmisenä sekä lujittanut parisuhdettamme.

Huoli pienestä ei toki lopu varmasti koskaan. Edessä on muutama kontrolli käynti sairaalassa ja voimme vain toivoa että kaikki on kääntynyt parhain päin eikä jatkotoimenpiteitä tarvita. En tahdo avata näitä sen enempää jottei tekstini kohta ole liian tunnistettava.

En tiedä kuinka blogin tulee käymään, ehkä välillä käyn kirjoittelemassa tuntemuksia silloin kun siltä tuntuu. Vauvan syntymä on tuonut jonkin verran ikäviä muistoja pintaan, joten voi olla että vielä tarvitsee purkaa ajatuksia. Seuraan toki muiden blogeja aktiivisesti ja olenkin niin onnellinen kun saa lukea täältä niin paljon hyviä uutisia nykyään. Paljon onnea ja tsemppiä teille jotka pienen sykkeen olette ultrassa nähneet, ja teille joilla synnytys on käsillä <3 Olen hengessä mukana.

Hän on täällä

Kaunis pieni tyttömme on syntynyt. On tapahtunut kaikenlaista, enkä ole kerennyt kirjoittamaan tänne. Älkää säikähtäkö, kaikki on nyt hyvin ja olemme jo kotona kokonaisena perheenä <3

Hän syntyi rv 39+2. Aloin tihkuttamaan lapsivettä sekä sain kovia supistuksia edellisenä päivänä ja olin yön tarkkailussa osastolla. Yön aikana synnytys lähti todenteolla käyntiin ja aamulla meistä tuli pienen tytön vanhemmat. Synnytys meni ihan hyvin, kipu oli uskomattoman kamalaa mutta kun tytön sai viimein syliin unohtui kaikki tuska ja vain itkimme onnesta. Ja kuinka kaunis hän on, en vieläkään usko tätä todeksi.

Ensimmäisten päivien aikana ilmeni muutamia huolia pienen terveydestä, jonka vuoksi jouduimme olemaan muutaman vuorokauden vastasyntyneiden teho-osastolla. Teho-osasto kuullostaa rankalle, mutta mitään akuuttia hengenhätää ei vauvalla kuitenkaan onneksi ollut. Pieni onneksi toipui nopeasti ja pääsimme jo arveltua aikaisemmin kotiin. Nyt kaikki on hyvin ja harjoittelemme uutta arkea kotona.

Ensimmäiset yöt ovat sujuneet todella hyvin, vauva herää syömään n. 3h välein ja nukkuu välit sikeästi. Olen itsekin saanut nukuttua hyvin ja pahin sairaalasta saatu väsymys on takana. Maitoa tulee hyvin ja sain kuin sainkin imetyksen sujumaan heti kun pääsimme kotiin.

Mies osaa hoitaa vauvaa todella hyvin ja on mieletöntä nähdä kuinka hän on niin lumoutunut vauvasta; puhuu, pussaa ja paijaa pientä eikä pysty olemaan ihmettelemättä kuinka kaunis vauva on.

Ei tätä pysty käsittämään, ei vielä. Olen niin kiitollinen ja onnellinen. <3

Piinaavaa odottelua rv 38

Otsikkokin jo sen kertoo. Viime viikolla oli jo sellaisia tuntemuksia että olin varma ettei me nähdä enää maanantaita yhtenä kappaleena. Niin ne vaan olot menivät ohi ja nyt taas odotellaan josko jotain joskus tapahtuisi.

Synnytykseen mahdollisesti liittyviä oireita joita minulla on ollut; napakoita supistuksia, kuukautismaista vatsakipua, rusehtavaa vuotoa, vuodon seassa kananmunanvalkuiaismaisia klönttejä (jotka mahdollisesti limatulppaa?), paineen tunnetta äläpäässä, vatsa toimii. Tällä hetkellä enää runsasta valkovuotoa, satunnaisia supistuksia ja menkkajomotuksia silloin tälllöin. Blaaaah..

Niin, onhan noita ollut. Ne voivat tarkoittaa jotain tai sitten eivät. Ei auta kuin odotella. Ja ei muuten auta siivous eikä seksi. Sauna vielä kokeilematta :D

Jos muuten on aika mennyt nopeasti niin nyt se kello pysähtyi. Joo, olen malttamaton enkä jaksa enää odottaa! <3

Rv 37 ja sairaalakassi

Kovasti on mahakuvaa pyydetty ja taisin sen sitten luvata tänne laittaa. Kuva otettu rv36+4. Painoa tullut 14,7kg. Kehuja olen saanut siitä ettei ainakaan näytä sille että kiloja olisi tullut muualle kuin mahaan, huh :D

Edelleen vahva tunne siitä että syntyy ennen laskettua. Olen nyt muutamana yönä herännyt vatsakipuihin ja supisteluahan on ollut jo kauan, tosin nyt parin viikon ajan herkemmin ja useammin. Vatsa laskeutui rv 34-35 aikana ja vauvan pääkin on jo lähtökuopissa. Vauva painaa välillä johonkin hermoon ja tuntuu että lähtee jalat alta tai viiltää kovasti alapäähän. Mutta mikä parasta, vatsa on alkanut toimimaan todella hyvin. Olen lukenut että monilla menee vatsa jopa ripulille juuri ennen synnytystä, mutta luulen että tämä vauva on vain hieman liikauttanut itseään suolen tieltä :D

Olen pakannut nyt sairaalakassinkin. Mukaan pakkasin:

• kotiinpaluu/vaihtovaatteet (paita, housut, alushousuja, imetysliivit)
• vauvan kotiutumisvaatteet (pari eri vaihtoehtoa koska suomen kesä) ja pari vaippaa
• hygieniatarvikkeet (shampoo, hoitoaine, suihkusaippua, hammasharja- ja tahna, deodorantti, kasvojenpesuaine, ponnareita, hiusharja, liivinsuojia, siteitä)
• neuvolakortti
• lisäksi mukaan puhelin ja laturi

Kaikinpuolin täällä ollaan jo valmiina synnytykseen! Onneksi aika tuntuu menevän nopeaan niin eiköhän se hetki pian koita <3

Alle kuukausi laskettuun

Laskettuun aikaan on alle kuukausi! Huomenna alkaa raskausviikko 37 ja vauva alkaa olla täysiaikainen. Jotenkin en osaa tätä käsittää, aika on mennyt niin nopeasti ja kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Tuttavat jo kyselevät ristiäisistä ym., enkä minä vielä edes kunnolla sisäistä että vauva ihan oikeasti kohta syntyy. Vauvan huone on nyt valmis, kaikki tarvikkeet vaunuista vaippoihin on nyt hankittu. Äitiyslomalla olen virallisesti ollut jo kohta viikon. Sairaalakassi on vielä pakkaamatta, tosin olen listannut itselleni tavarat mitä olen ajatellut pakata mukaan. Täytynee sekin pakata piakkoin ettei kiireessä sitten jää miehen harteille :D

Viikko sitten oli synnytystapa arvio. Vauvan paino-arvio oli 2800g ja hän on raivotarjonnassa ja laskeutunut jo todella alas, lähtökuoppiin! Lääkäri yritti kovasti saada kasvoista 4D kuvaa mutta vauvan pää on jo niin matalalla ettei sitä saatu ultrattua kunnolla. Näin ollen paino-arviokin on suuntaa antava, koska mittausta ei saatu kunnolla tehtyä. Kohdunkaulalla/suulla ei ollut tapahtunut vielä mitään. Supistelut ovat lisääntyneet nyt parin viimeviikon aikana huomattavasti, tosin ovat edelleen vain ikävän tuntuisia vatsan kovettumisia eikä kivuista tietoakaan. Saataisiinkohan me kuitenkin heinäkuun vauva? <3

Vointi muuten alkaa olla aika tukala. Vatsa on todella suuri, vauva painaa päällään alakertaa, liitoskipuja on edelleen varsinkin öisin ja pienestäkin rasituksesta kipeydyn helposti. Vaikea olla oikeastaan missä asennossa tahansa ja pientä turvotustakin on sormissa ja jaloissa. Inhottavin kaikista vaivoista ylivoimasesti tällä kertaa on ummetus. Käytän säännöllisesti ulostemassaa pehmentävää valmistetta mutta ongelmani tuntuu olevan enemmän siinä että vauvan pää painaa suolta niin etten saa tehty tarpeitani kunnolla. Että sellaista kivaa :D

Hurjaa, että kohta meitä on oikeasti kolme. <3

Juttelua ja liitoskipuja rv 34

Kävin juttelemassa pari viikkoa sitten psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ahdistuksestani liittyen vauvan yritykseen sekä keskenmenoihin. Ja kadun todella etten hakenut apua silloin kun ahdistus ja suru olivat pahimmillaan. Keskustelu kesti lähes 1,5h jonka aikana käytiin läpi tapahtumia ja niistä aiheutuneita tunteita. Hieman jännitin etukäteen käyntiä, mutta käynnin jälkeen oli niin hyvä olo kun oli saanut puhua jollekin joka oli siinä juuri sinua varten, ilman tunnesiteitä ja vaitiolovelvollisena. En avaa keskustelua sen enempää täällä, mutta tahdon vain sanoa että hakekaa apua silloin kun sitä oikeasti tarvitsette. Neuvolaan sen verran terveisiä että hieman olisivat voineet jo aikaisemmin, vaikka ensikäynnillä kysyä keskustelun tarpeesta, itse ainakin olen huono pyytämään apua eikä minusta ulospäin varmasti edes huomaa ahdistusta. Tällä hetkellä raskaus on jo niin pitkällä että ajatukset ovat kovasti jo synnytyksessä ja vauvassa, eikä ahdistus enää ole päällimmäisenä mielessä. No, onneksi kuitenkin avasin itse viimein suuni, parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Liitoskivut ovat alkaneet vaivaamaan taas oikein huolella. Varsinkin öisin kivut ovat niin kovia, että tuntuu kuin häpyluuni murtuisi kun vaihdan asentoa. Kävely on tuskaista eikä tee kyllä mieli liikkua kotoa minnekään. Toivon todella että tämä pieni saapuisi siinä rv 37-40 eikä antaisi odotuttaa itseään yliajalle. Vielä kuitenkin on parempi pysytellä masussa turvassa.

Jokaisesta vihlaisusta, kivuista ja säryistä olen kuitenkin äärettömän kiitollinen. Tämän unelman eteen on paljon kivuliaampiakin kyyneleitä vuodatettu.

Oikein rauhallista juhannusta kaikille, toivotaan että sää pysyisi edes kohtuullisena ja pääsisi nauttimaan ulkoilusta ja grilli eväistä :)

Vointini rv 32

Pitkästä aikaa jos päivittelisi kuulumisia. Olen ollut jo kauan sairaslomalla ja nyt alkoi virallisesti kesäloma, jonka jälkeen alkaa äitiysloma. Vaikka aikaa on liikaakin on blogin päivittely jotenkin jäänyt. Käyn kyllä lukemassa muiden kuulumisia aktiivisesti mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa itse mitään. Aloitin tämän blogin kuitenkin keskenmenojen ja lapsettomuuden tuoman ahdistuksen purkamiseen, en odotus enkä vauva -blogiksi. Saa nähdä mikä blogin kohtalo on vauvan synnyttyä. En usko että kovinkaan aktiivisesti tulen enää kirjoittamaan, mutta vanhat tekstit haluan säästää muistona. Niissä on kuitenkin hyviä ja huonoja muistoja, ajatuksia ja ahdistuksia.

Nyt mennään jo raskausviikolla 32. Ja se tuntuu jotenkin aivan käsittämättömälle! Aika on mennyt todella nopeasti ja täytyy kyllä välillä aivan pysähtyä miettimään kuinka kahden kuukauden päästä meillä mahdollisesti jo on, tai on syntymässä pieni tyttö.

Vointini on varmaankin ihan ok. Uskon että kaikki vaivat ovat aivan normaaleja loppuraskauden ongelmia. Väsymystä, liitoskipuja (vaikkakin vähentyneet huomattavasti), supisteluja, jatkuvaa pissahätää yms. Suurin ja ärsyttävin vaivani tällä hetkellä on ehdottomasti jatkuva pissahätä. Viime lääkärin tarkastuksessa lääkäri totesi vauvan pään olevan todella alhaalla ja sen kyllä tuntee. Vessasta on tullut kotimme huoneista suosituin, enkä mielellään lähde minnekään missä tiedän etten heti paikalla pääse vessaan. Varsinkin iltaisin kun vauva on vilkkaimmillaan on olo aika hankala eikä ilman suojia oleminen tulisi kuuloonkaan, sen verran lähellä on ollut lirahtaa pöksyyn. Saa nähdä täytyykö viimeisillä viikoilla alkaa käyttämään vaippoja..

Painoa minulle on tähän mennessä tullut 11,8kg. Olen siihen tyytyväinen. Alussa ja puolen välin tienoilla painoni nousi aika nopeasti mutta nyt on tullut selkeä hidastuminen. Uskon sen johtuvan ihan vain ruokahaluni muutoksesta. Olo on koko ajan niin pinkeä ja suorastaan ahdistava, ettei tee edes mieli syödä. Toki pyrin syömään säännöllisesti mutta esimerkiksi annoskoot ovat pienentyneet ja napostelu on selkeästi vähentynyt. Enkä ole näistä asioista ollenkaan huolissani, päin vastoin!

Vauva on todella aktiivinen, liikkeitä tuntuu paljon ja ne ovat uskomattoman voimakkaita. Vauvan liikkuessa ja potkiessa olen pystynyt erottamaan selkeästi missä on vauvan peppu ja missä pikkuinen jalka menee. Parasta kaikessa on kuinka mieskin tykkää katsella ja ihmetellä pienen touhuiluja, hän juttelee vauvalle, silittelee vatsaa ja on silminnähden onnellinen. Eräänä iltana saunassa mies pohti kuinka kaunis vatsani on, varsinkin kun tietää että siellä on oma lapsi. Ja kuinka paljon hän lasta rakastaisi vaikka kaikki ei olisikaan hyvin. "Me rakastetaan tätä vauvaa kävi miten kävi". Tuntui niin hyvälle kuulla kuinka tärkeä pieni on miehellenikin jo nyt <3

Rv 29 kuulumisia

Meille luvattiin ensimmäisen neuvolalääkärin yhteydessä ylimääräinen seurantaultra n. viikolle 28. Nyt tämä luvattu lääkäri käynti on takana ja mies oli toki mukana ihmettelemässä pientä. Odotus on mennyt aika seesteisesti nyt, liitoskivut vaivaavat ja olo on raskas, mutta muuten olen voinut ihan hyvin. Suurin huoleni (joka nyt tässä vaiheessa on vielä aika turhaa, tiedän) on vauva joka on ollut koko raskauden perätilassa. En missään nimessä haluaisi sektiota, mutta en myöskään uskaltaisi ottaa riskiä synnyttää perätilavauvaakaan (toki tiedän että perätilavauvan synnytystä varten lantio kuvataan ja arvioidaan tarkkaan mahtuuko vauva ulos, mutta silti ajatuksena niin pelottavaa). Haluan jo pelkän toipumisen kannalta alatiesynnytyksen, ja toiseksi uskon sen olevan kokemuksenakin korvaamaton. Jo heti aluksi kun lääkäri aloitti ultrauksen, hän totesi pienen kääntyneen raivotarjontaan. Mikä helpotus! Pikkuisen pää oli niin alhaalla lantion peitossa että ultraaminenkin oli hieman hankalaa. Lääkäri otti mittoja vauvasta ja katsoimme taulukoista kuinka hän kasvaa kauniisti keskikäyrää. Tämän hetken painoarvio on n. 1250g. Niin pieni mutta niin suuri jo <3 Lääkäri halusi vielä varmuuden vuoksi tarkastaa kohdunkaulan tilanteen alhaalla olevan pään takia, mutta silläkin saralla kaikki oli hyvin, kohdunsuu visusti supussa ja kohdunkaula vielä pitkä. Töihin ei kuitenkaan ole enää menemistä ja kävinkin työpaikalla palauttelemassa avaimia ja tyhjentämässä pukukaappia. Nyt vain toivotaan että kesä menisi äkkiä ja saisimme pikkuisen viimein syliimme <3

Mielen avausta

Täällä mennään jo raskausviikolla 28, ja aika luottavaisin mielin olen. Vatsa alkaa olla jo melkoinen, vauvaa potkii kovasti ja liitoskivut alkavat vaivaamaan todenteolla vaikka olenkin ollut sairaslomalla. Muuten kaikki on aika mukavasti mennyt.

Meillä oli juuri neuvolakäynti, jossa puhuimme perheen voimavaroista ja jaksamisesta. Juttelu ajautui keskenmenoihin ja niistä aiheutuneeseen ahdistukseen. Terkkarimme ehdotti että voisin käydä juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa mieltä vaivaavista asioista. Olen miettinyt useinkin että ulkopuoliselle puhuminen voisi olla hyvä juttu, ja olen nyt enemmän kuin tyytyväinen että pääsen hieman avautumaan. Sairaanhoitaja soittikin jo aika pian neuvolakäynnin jälkeen ja täytyy sanoa että jo pelkästään puhelimessa puhuminen ja ajan sopiminen sai mielen herkäksi. Saa nähdä kuinka tulen käynnistä selviämään. Mielestäni keskenmenotaustan (ja pitkän yrityksen) omaavalta voisi jo ensimmäisen neuvolan yhteydessä kysyä olisiko tällaiselle keskusteluavulle tarvetta, minä ainakin olen sen verran ujo ottamaan asiaa esille oma-aloitteisesti. Minustakaan ei varmasti ulospäin näy mikään ahdistus tai epävarmuus, joten ulkokuoren perusteella tilanteen arvioiminen ei ole luotettava tapa. Toki ensimmäisellä neuvolakäynnillä meillä oli sijainen, joka ei vaikuttanut yhtään niin pätevältä kuin mitä oma neuvolatätimme on, joten olisiko ollut hoitajan ammattitaidostakin kiinni.

Vauvalle olemme hankkineet lähes kaiken tarvittavan. Vaunut ja turvaistuin ovat vielä matkalla liikkeeseen, koska haluamaamme väriä ei pikkuputiikissa ollut valmiina. Mutta ne on tilattu! Pinnasänky on paikallaan, vaatteita ja tarvikkeita kaappi pullollaan. Nyt vain leppoisin mielin nauttimaan loppuraskaudesta. Äitiyspakkauskin on kelan asiointipalvelun mukaan matkalla, sitä odotellessa :)

Tulevaisuuden mietteitä

Mies on todella paljon puhunut jo kuinka haluaa ehdottomasti toisenkin lapsen, mutta minua ajatus ahdistaa aivan suunnattomasti. En todellakaan ole valmis edes ajattelemaan että ryhtyisin samaan kamalaan epätoivoiseen yrittämiseen ehkä enää koskaan. Epätoivoista kiertopäivien laskemista, ovulaation metsästystä, pakkoseksiä, piinailua, pettymistä. Negatestejä, plussatestejä, pelkoa, keskenmenoja. Itkua, masennusta, surua. Salailua ja sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Niin kovaa epätoivoa, että muistan kuinka viime syksynä ajattelin moottoritiellä ajaessani että mitä väliä jos vaikka ajaisinkin tuon tunnelin seinään. Ei minulla ollut mitään väliä. Olin epäonnistunut ja viallinen, en toiminut niinkuin pitäisi. Minun olisi pitänyt hakea apua mutta olin liian arka puhumaan tunteistani kenellekään. Lapsettomuus on ollut heittämällä elämäni ykköskriisi, josta selviäminen vie varmasti vielä pitkän ajan.

En vain pysty enää elämään samaa uudelleen. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin, että ajattelutapa "tulee jos on tullakseen" muuttuu hyvin äkkiä pakkomielteiseksi kehon analysoinniksi, kellontarkkaan yritykseen ja sitä myöten samaan tuttuun, ahdistavaan oravanpyörään. Mies otti koko yritysajan ja keskenmenot aivan erilailla kuin minä, joten hänen on ehkä vaikea ymmärtää miksi olen niin vastaan toista lasta. Toisaalta on ihana tietää kuinka lapsirakas mieheni on, ja että hän on varmasti yhtä kovasti tätä vauvaa toivonut.

Tiedän että ajatukset voivat hyvinkin vielä muuttua mutta tällä hetkellä olen valmis vain yhteen lapseen ja nään tulevaisuutemme kolme henkisenä perheenä. Tälle pienelle haluan antaa kaikkeni ja olla niin hyvä äiti kun vaan voin. En tahdo pienen lapsuuden menevän hukkaan näkemällä ahdistuneen ja masentuneen äidin joka ei jaksa iloita pienestä ihmeestä vaan suree jo toisen lapsen yrittämistä. Toisaalta olen myös aina ajatellutkin että haluan vain yhden lapsen, jotenkin se tuntuu minusta luontevalta. Kun taas toisaalta olen niin onnellinen omasta sisarestani, hän kun on edelleen paras ystäväni.

Onneksi näitä ei tarvitse ajatella ja päättää vielä pitkään aikaan. Juuri nyt olen mielettömän onnellinen tästä lahjasta jonka viimein saamme. Aion nauttia raskaudesta ja tästä pienestä vauvasta täysillä <3

Raskaushäpeää

Työkaverini kärsii kaiken päättelemäni mukaan lapsettomuudesta. Hänellä on 10 vuotta kestänyt suhde, ikää yli 30 ja hän on joskus vihjaillut kuinka "kaikki eivät voi omaa lasta saada". Omasta raskaudestani hänelle kertominen oli niin vaikeaa, ja kun tilanne tuli että oli vain pakko avata suuni koin suunnatonta häpeää ja ahdistusta raskaudestani. Miksi minä sitten kuitenkin onnistuin ja toinen ei? Huomasin työkaveristani samantien että hän oli uutisestani järkyttynyt, eikä tiennyt mitä sanoa. Kyllä hän viimein onnitteli. Töissä nähdessämme hän selkeästi alkoi välttelemään minua eikä kertaakaan ole kommentoinut raskauttani. Ymmärrän häntä täysin, itse olin aivan samanlainen. Jätin jopa tapaamatta hyviä ystäviäni sen vuoksi että he olivat raskaana tai saaneet juuri lapsen. Tai jopa siksi että joku saattoi olla raskaana. En vain pystynyt. Haavat olivat liian auki nähdäkseen toisten onnen. Viime kesänä erästä tuttua ohimennen nähdessäni en muka edes huomannut hänen vauvavatsaansa.

Tiedän että saan olla onnellinen raskaudestani eikä minun sitä tarvitse häpeillä. Kuitenkin kun takaraivossa on se suuri ahdistus jonka jokainen vauvamaha ja kahvipöytäkeskustelu vauvoista ja raskaudesta sai aikaan olen ollut aika varovainen. En tuo raskautta juurikaan ilmi, puhun asiasta varoen mutta tietenkin kysyttäessä voin asiasta keskustella ihan normaalisti. En vain halua tuottaa mielipahaa tai ahdistusta kenellekään jolle asia voisi olla arka. Edelleen usein mietin nähdessäni raskausvatsan tai pienen vauvan kuinka nuokin varmaan ovat samantien onnistuneet. Kyllä aika varmaan parantaa.

Kuulumisia rv 26

Täällä mennään jo raskausviikolla 25+4. Olen monta kertaa ollut aikeissa kirjoittaa mutta lähiaikoina on ollut niin paljon puuhaa (vaikkei oikeasti mitään kummempaa ole ollutkaan) että kirjoittaminen on aina vain lykkääntynyt.

Vointi on suht tasaista, olen ollut sairaslomalla jonka jälkeen palasin muutamaksi päiväksi töihin ottamaan vauhtia lomalle. Töihin paluu tuntui kamalalle, olin navasta alaspäin niin kipeä ja ensimmäiset lomapäivät meni itkiessä ja kiukutellessa kun olin niin väsynyt ja kipeä. Lomalla teimme lähinnä kotihommia, ja vietimme miehen kanssa aikaa kotosalla. 

..ja laitoimme vauvalle huonetta! Nyt olen antanut tuon pienen huoneen oven olla auki, jotta voin jäädä oven suuhun vain ihmettelemään, että meille ihan oikeasti tulee vauva, että meillä on nyt suloiset tapetit seinällä ja pinnasänky kasattu. Aikaisemmin koko huoneen läsnäolo sai minut todella ahdistuneeksi ja pidin ovea aina kiinni. Pahinta oli vieraat jotka kyselivät mitä olemme suunnitelleet huoneeseen, jotkut jopa suoraan vihjailivat koska aiomme sinne lapsen hankkia. Silloin vastasin van tekopirteästi että "hehheh, empäs tiedä", ja kuinka aiomme ostaa sinne vierasvuoteen ja sisustaa jotenkin muka kivasti. Tosiasiassa surin tuota ylimääräistä huonetta joka vain muistutti siitä kuinka olin viallinen.

Mutta itse raskausajan kuulumisiin. Toissa viikolla olin tosiaan muutaman päivän töissä ennen lomaani ja liitoskivut olivat edelleen pahoja. Sinnittelin nämä muutamat vuorot koska tiesin jääväni lomalle enkä vain jaksanut mennä taas lääkäriin. Noiden työpäivien jälkeen sain tuntea taas jonkin verran supistuksia, jotka kyllä helpottivat lomaviikolla, kunnes.. Vimeviikolla loppuviikosta alkoi taas satunnaisesti supistella. En niistä säikähtänyt sillä näillä viikoilla voi harjoitussupistuksia jo tullakin. Viikonloppuna kuitenkin pitkä ajomatka ja ystävän muutossa oleminen (en siis kantanut mitään painavaa!) sai supistukset yltymään ja autossa supistikin hellittämättä useamman tunnin! Kyllä siinä jo ehti miettiä kaikenlaista ja olin jo viittä vaille etsimässä naisten akuutin puhelinnumeroa, mutta onneksi kotiin päästyä olo helpotti ja nukuinkin oikein sikeästi. Sunnuntaina sitten pikkuisen järjestelin varastoon meneviä tavaroita ja supistukset löysivät taas luokseni. Kävin eilen neuvolan lääkärillä, joka tarkisti paikat huolellisesti, kaikki oli hyvin eikä vauvalla ollut hätää. Sairaslomaa sain reippaasti vaikka ensin tuntui että sai taas selitellä todenteolla miksi en tuntenut oloani työkykyiseksi.

On kyllä vaikeaa välillä arvioida mikä kuuluu normaaliin raskauteen ja milloin on syytä olla huolissaan. Onneksi kuitenkaan mitään suurempaa vaivaa tai säikähdystä ei ole ollut ja pääasiassa kaikki on sujunut hyvin. Vauva potkii jo todella paljon ja koko maha heiluu kun pieni hyppii ja tekee kieppejä. Mieskin siis tuntee liikkeet jo todella hyvin. Vielä on matkaa maaliin mutta aika luottavaisin mielin olen <3

Neuvolaa ja saikkua rv 23

Tänään mennään jo raskausviikolla 22+5. Yllättäen aika meneekin jo kovaa vauhtia ja laskettuun aikaankin on alle neljä kuukautta! Olen ollut jo 1,5 viikkoa sairaslomalla liitoskipujen vuoksi, ja ensiviikolla pitäisi mennä sitten kokeilemaan miltä työnteko tuntuu. Kivut ovat toki helpottaneet kun ei ole tarvinnut tehdä mitään raskasta, mutta heti kun fyysistä rasitusta tulee enemmän alkaa lantion alueella sekä lonkissa tuntumaan. Tuntuu mahdottomalta ajatella että töihin paluuni sujuisi ilman kipuja ja pystyisin oikeasti kävelemään ja olemaan jaloillani, saati nostelemaan jne koko päivän ajan. No mutta sen näkee sitten kokeilemalla joten turha etukäteen asiaa sen kummemmin miettiä.

Neuvolassa ei oikeastaan tapahtunut mitään sen kummempaa. Otettiin perusmittaukset, sf-mitta sekä kuunneltiin sydänäänet. Käytiin läpi Kela-asioita ja muuta pientä mitä tuli mieleen. Ja sain tietenkin raskaustodistuksen. Eniten ahdistusta aiheuttaa 8kg painon nousu mutta yritän olla ajattelematta asiaa. Olen aina ollut kova tuijottamaan vaakaa ja tiesin jo etukäteen painon nousun tuottavan ahdistusta. Olen kuitenkin liikkunut joka viikko sen mitä olen pystynyt ja syönyt normaalisti enkä juurikaan herkutellut, joten en usko että syömällä olen näitä kiloja saanut. Parempi vaan koittaa olla ajattelematta koko asiaa, painoa väistämättä tulee nyt lisää ja se on aivan normaalia.

Mieli on ollut kovin oikutteleva oikeastaan koko raskauden ajan, huomaan keskenmenojen kummittelevan takaraivossa välillä rajustikin. Olen jotenkin joka asiasta todella herkillä ja tuntuu että pienikin vastoinkäyminen ja kinastelu saa minut vetistelemään ja aivan ylidramaattiseksi. Varsinkin vauvaan liittyvät asiat (hankinnat, nimi asiat, kummivalinnat yms.) ovat minulle aivan erityisen arkoja ja tärkeitä. Mietin usein edellisiä raskauksia ja tuntuu että vaikka ymmärrän nyt raskauden suurella todennäköisyydellä päättyvän elävän lapsen syntymään olen jotenkin todella kiinni menetyksissä, ja koen edelleen olevani huono ja epäonnistunut. Seuraavassa hetkessä taas saatan herkistellä kuinka viimein onnistuimme ja pystyn sittenkin tekemään miehestäni isän. En malta odottaa sitä että pieni syntyy ja saamme hänet viimein syliimme. Hän on varmasti aivan mielettömän kaunis vauva <3